Helsingin ja Hangon välinen saaristo

Seuraava saaristoa kuvaava kirjoitus on julkaistu alkujaan Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa vuonna 1925. Antoisaa lukuhetkeä!

HELSINGIN-HANGON VÄLINEN SAARISTO.

J. E. Rosberg

Kun Suomenlahdelta saapuessa Suomen ranta alkaa häämöttää, on se aluksi kuin kapea, tasainen juova taivaanrannalla. Lähemmäksi lähestyessä kuvan ääriviivat käyvät hieman kaareviksi ja etualalta erkaantuen ensimmäiset kalliokarit ikäänkuin hiljalleen valuvat tulijaa vastaan. Joudutaan saariston ulkorajalle, mikä ei suinkaan ole sama kuin kuuluisa »kolmipenikulmainen raja», jonne valitettavasti niin monella nykyään on asiaa. Pian saavutaan saariston etuvartiostoon, luotsi astuu laivaan eikä laivan kapteenilla komentosillalla enää ole aikaa vastata uteliaiden matkustajien kysymyksiin, sillä nyt alkaa ohjaus vaarallista väylää myöten.

Jos tuuli on navakka ja lounaasta päin, kuohuvat aallot rajusti ulkosaariston riuttoja vastaan. Loiville, sileille kallioille aalto vyöryy vähän matkaa ylös ja painuu sitten väsyneenä takaisin mereen, mutta jos luodon merenpuoleinen reuna on jyrkkä, pärskyy valkoinen vaahto korkealle. Tämä viimemainittu muoto on tavallisempi, vaikka oikeastaan olisi syytä otaksua päinvastaisen rantamuodostuman vallitsevan. Syy siihen on osaksi kallioiden vuoriperän, graniitin halkeamissuunta, osaksi jääkaudella tapahtunut hioutuminen, jolloin mantereen puolelta tulevat jäät hioivat paasien rannikonpuoleisen sivun sileäksi merenpuoleisen jäädessä suojaan. Viimemainitulta puolelta talvipakkanen nyt usein lohkaisee palasia, jotka vierivät kaihon juurelle. Toisinaan jäävät ne siihen aallokon sorvattaviksi ja muovailtaviksi, mutta useimmiten nostavat rantaan törmäävät jäälohkareet ne selkäänsä ja kantavat mukanaan toisille rantamille tai meren syvyyteen upotettaviksi. Tästä johtuu, että saaristorantojen kivet sekä muodoltaan että lajiltaan ovat niin monenmoisia. Kalastajat ja muut merenkulkijat kertovat usein kivilohkareista, jotka keväisin ovat odottamatta ilmestyneet rantamille, tai toisista, jotka äkkiä ovat kadonneet. Ne ovat loihdittuja, niin arvellaan. Mutta ainakin ne lohkareet, jotka vastikään ovat paasien seinämiltä irtaantuneet, ovat sangen luonnollisia ja arpi paikassa, josta ovat lohjenneet, on selvästi näkyvissä. 

Kivet, jotka jäävät vedenrajaan emäkalliota vastaan hiomaan, kaivertavat siihen tavallisesti kuopan. Riippuen siitä, pyöriikö kivi paikoillaan vai kuljettavatko aallot sitä edestakaisin, saavat nämä kuopat joko pyöreän tai soikean muodon. Joskus sattuu, että aallokko pyörittää kiveä niin että se syöpyy kallion koloon. Silloin syntyy oikea hiidenkirnu. Tällaisia rantakivien syövyttämiä hiidenkirnuja nimitetään tavallisesti ranta- tai tyrsky-padoiksi, erotukseksi jääkaudella muodostuneista hiidenkirnuista. Rantapata ei ole sama kuin »trankki»-pata, kuten kuuleman mukaan jotkut uskovat.

Tässä on puhuttu kareista ja luodoista yleensä, mutta sellaista puhetta saaristolainen ei hyväksyisi. 

»Herra on kaupunkilainen», hän sanoisi, »koska herra ei tunne eroa luotojen ja riuttojen välillä. Mutta purjehtijalle ja kalastajalle ei suinkaan ole yhdentekevää, ovatko ne korkeita, matalia vaiko ainoastaan vedenalaisia salakareja.»

Meidän on tehtävä ero vedenpinnan yläpuolelle nousevien saarien ja vedenalaisten karien välillä. Jälkimmäiset ovat joko niin syvällä vedenpinnan alla, että aallot murtautuvat niihin vain kovalla tuulella, tai sellaisia, että ne huomaa jo pienemmässäkin aallokossa. Ruotsalaisella saaristoväestöllä on näille eri kareille omituiset nimityksensä: brott, rev, grynna. Ennenaikaan, kun purjehdittiin pienillä, yleensä matalakeulaisilla verkkoveneillä, saattoi turvallisesti kulkea yli vedenalaistenkin karien, milloin ne eivät olleet niin matalia, että niiden kohdilla vesi vivahti ruskealle niillä runsaasti kasvavan levän väriä kuvastaen (grynna). Mutta nykyisillä moottoriveneillä kulkiessa on oltava varovainen ja tähystettävä tarkkaan, jos väylä on tuntematon.

Samaten tekevät saaristolaiset tarkan eron erilaisten vedenpinnan yläpuolelle kohoavien luotojen ja karien välillä. Heillä on eri nimitykset matalille ja korkeille luodoille, paasien tai kivien ja hiekan muodostamille kareille. Tällaisia nimityksiä ovat gadd, skär, or, örn, haru, grund, häll, kobb, båda - joita suomalaiset nimitykset kivi, luoto, kari, paasi ym. - eivät tarkalleen vastaa. Ja karien lajittelu jatkuu vielä yksityiskohtaisemmaksi sen mukaan, mitä kivilajia ne edustavat, mitä väriä ne ovat tai onko niillä mikään muu huomattava ominaisuus. Täten ovat saaristomme lukemattomat saaret kaikki saaneet nimensä, joka useimmiten saaristolaisille jo sellaisenaan ilmaisee karin, luodon tai saaren luonteen. Esimerkkinä tällaisista nimityksistä mainittakoon: Mustamaa, Vähäkari, Itäkari, Länsiluoto, Haapasaari, Pitkäpaasi, Lammassaari, Vasikkasaari ym. Joskus ovat nimet myös johtuneet jostakin tilapäisestä tapahtumasta, jolloin niiden alkuperää tietysti on vaikea arvata.

Nyt olemme kuitenkin viipyneet liian kauan ulkosaaristossa. Mutta olemme huomanneet, että täällä, missä ei ole paljon muuta kuin vettä nähtävänä, ovat ihmiset erikoisella tarkkuudella kiinnittäneet huomionsa vähäpätöisiin maanpirstaleisiin ja lajitelleet ne huolellisemmin kuin konsanaan suuremmat ja merkillisemmät ilmiöt. Tämä johtuu siitä, että juuri täällä kulkee saaristolaisen ulkoraja, tänne hänen kalavetensä ulottuvat tai ainakin ne yhteiset alueet, joilla hän perimätavan perusteella kalastaa. Tämän rajan ulkopuolella alkavat meren suuret syvyydet, jonne hänen yksinkertaiset pyydyksensä eivät ulotu.

Jatkamme matkaa mannermaata kohden ja huomaamme miten luodot, karit ja saaret lisääntyvät. Toisinaan yhtyvät ne taajoiksi saarisikermiksi, toisinaan pitkiksi jonoiksi, jotka tavallisesti kulkevat koillisesta lounaiseen suuntaan ja miltei sulkevat meiltä tien, toisinaan vetäytyvät ne syrjään jättäen tilaa suuremmille ja pienemmille merenselille. Täällä vedenpinta vielä on laajuudeltaan maakamaraa valtavampi.

Muutamissa paikoin suuret, laajat selät puhkaisevat koko ulkosaariston niin että aava meri näkyy aina sisäsaaristoon, jopa mantereeseenkin asti. Sellaisia suurempia selkiä ovat Melkön, Brändön, Barösundin ja Hangon itäinen selkä. Näiden kautta meren mainingit pääsevät aina kauas sisäsaariston lahtien rantoja huuhtomaan.

Toisaalla taajat saariryhmät muodostavat hyvän suojusmuurin meren myrskyjä ja aaltoja vastaan. Tällaisia saariryhmiä ovat Porkkalan saaret Mickelskäristä Makiloon asti, Degerbyn saaret ja tuhannet saaret Inkoon, Snappertunan ja Tammisaaren pitäjissä. Nämä saaret ovat jo suurempia ja niiden nimistä päättäen (Björkö, Granholm, Espskär, Vormö, Ormskär jne.) on sekä kasvullisuus että eläimistö niillä jo melko runsas. Näitä saariryhmiä erottavat toisistaan pienemmät, meren puolelta suljetut selät kuten Gästansfjärd, Sandfjärd ja Baggfjärd.

Ulkosaariston eläin- ja kasvikunnasta on paljon kirjoitettu, enkä sentähden tässä yhteydessä kajoa niihin. Mainitsen vain, että neljänneksen saariston ihanuudesta muodostaa sen linnusto: valkoiset lokit ja tiirat, telkät, meriteirit ja alliparvet, toisen neljänneksen sen omituinen kasvisto: maatamatelevat kuuset ja myrskyjen vääntämät männyt, vuorien varpuverhot ja rantavehnän, virma juuren ja karhunputken muodostamat koreat rantavyöt. Kolmannen neljänneksen laskemme punaisten, iltavalaistuksessa hohtavien graniittikallioiden osalle tai tummanharmaille vuorisaarille, jotka jylhinä, kuusikkojen koristamina luovat juhlallisen sävyn saariston luonteeseen. Omistamme sen alati muodoltaan vaihteleville kallioille, soravalleille ja kivilouhikoille, ihanille lahdelmille ja kauniille salmille.

Entäs ihanuuden viimeinen neljännes? Sen löydämme suojaisten lahtien poukamista, missä punaiset mökit rannalla hohtavat ja kalastaja laskee verkkonsa salmiin ja lahdelmiin ja koko tunnelma ilmenee aironloiskeen säestämässä, kirkkaana kaikuvassa kansanlaulussa. Löydämme sen myös väylien varsilta, missä moottorivenheet, purjealukset ja valkoiset matkustajalaivat kulkevat heittäen hyökyaaltonsa korkealle rantojen kiville ja pannen vedenalaisen levämetsän huojumaan. 

Olemme nimittäneet saariston luotoja ja kareja maanpirstaleiksi. Mistä syystä? - Siksi, että jo läheisellä mantereella huomaa, miten vuoriperä on eri suuntiin kulkevien halkeamain paloittelemaa. Kivilouhikoissa harvoin löytää suurempia, yhtenäisiä lohkareita. Saman ilmiön huomaamme saaristossakin. Selät ja salmet vastaavat mantereen alavia ja laaksoja, saaret ja luodot kukkuloita ja kallioita. Ja samaten kuin mantereen laaksot yhtyvät pitkiksi laaksojonoiksi, niin muodostavat salmet kulkuväyliä, joita kummallakin puolen reunustavat särkyneen vuorilaatan pirstaleet - so. saaret. Ja onneksi nämä syvät kurut tai väylät seuraavat kutakuinkin rannikon suuntaa.

Voimme niitä pitkin kulkea pitkät matkat aivan meren lähettyvillä aallokkoa tuntematta ja tuulen suojassa. Helsingin ulkopuolella tosin ei ulkoväylää suojaa monikaan saari, täällä vain jokunen pieni luoto silloin tällöin heikentää mereltä vyöryävää aallokkoa ja suuremmilla selillä tuuli puhaltaa täydellä voimallaan. Mutta Mickelskäristä alkaen aina Barösundin selälle asti on merikivulle alttiilla helpompi olla. Sitten seuraa Påvskäristä Tvärminneen kaunis väylä, joka paikoin kulkee aivan suoraan, paikoin luikertelee kirkkaan vihreänä kallioiden ja mäntymetsäisten saarten lomitse.

Vuorenhalkeamista syntyneiden laaksojen suunnan johdosta on meille muodostunut kaksikin mantereen rannikon suuntaista väylää, toinen ulompana, toinen lähempänä mannerta, jopa Snappertunan ja Tammisaaren edustalla kolmekin. Viimemainitut väylät avaavat meille tien läpi hymyilevän sisäsaariston, josta pitkät merenlahdet houkuttelevat meitä retkeilemään kauas sisämaahan aina lahtien mataliin, kaislikkoisiin pohjukoihin asti, missä vesiruoho tarttuu veneemme peräsimeen tai moottorin potkuriin.

Sisäsaariston muodostavat pääasiallisesti suuremmat saaret, joita toisinaan kutsutaan »maiksi» tai »saloiksi», sekä pienet selät. Täällä on enemmän maata kuin vettä, salmet ja lahdet ovat pitkiä ja kapeita. Kasvisto on useimmiten runsas ja lehtomainen, mikä ilmenee saarien nimistäkin (Ramsö, Ramsholm). Sisimmät lahdenpoukamat ovat tavallisesti mutaiset, kaislikkoiset, vesi niissä sameata ja täynnä ruohoja, oikeita vesilintujen paratiiseja, mutta moottorilla kulkeville kamalia.

Mutta rannikkopitäjien parhaimmat niittymaat ovat maan kohoamisen johdosta aikojen kuluessa muodostuneet juuri noista matalista poukamista. Muinaistutkijat ovat todenneet, että kivikauden aikana ihmiset asuivat silloisilla rannoilla, jotka nykyään ovat mannermaan kukkuloita ja lehtoniemekkeitä, ja kalastivat paikoilla, joissa pellot nyt vihannoivat. Pronssiaikana oli nykyinen sisäsaaristo ulkosaaristona, jossa ihmiset kävivät kalassa ja jonka luodoille ja kareille he rakensivat hautansa, jotta vainajat vielä kuolemankin jälkeen voisivat vartioida kalavesiään. Näitä hautoja, »hiidenkiukaita», tavataan mantereen nykyisillä korkeilla rantakallioilla. Vähän myöhemmiltä ajoilta ovat entisillä apajapaikoilla löydetyt »ryssänuunit» ja »sokkelolatomukset». Ja vielä joku vuosisata sitten oli kalastus saaristossa niin tuottavaa, että rannikolla olevia tiloja verotettiin paljon raskaammin kuin sellaisia taloja, joihin kuului peltoja ja metsiä, mutta ei kalavesiä. Nykyään viimemainitunlaiset tilat voivat olla miljoonien arvoisia, saaristotilan hinnan riippuessa niin epämääräisestä tekijästä kuin on enemmän tai vähemmän kaunis luonto.

Varsinkin lahdet ja ruohoisat poukamat olivat ennen kalamiesten parhaimpia pyyntipaikkoja. Näihin säynäät nousivat kutemaan ja jos pohjukkaan laski puro tai joki, seurasi kala sitä kunnes koski tai joku muu este tukki tien. Säynäs on oikeastaan makeanveden kala ja se etsii sentähden mereltä tullessaan kutupaikkansa niin korkealta kuin suinkin. Tällaisilta paikoilta saattoi niitä ennenaikaan yksinkertaisesti lippoamalla nostaa maihin vaikkapa sadoittain yhden yön kuluessa. Sama oli lahnojenkin laita. Nämä kutivat aina matalissa lahdelmissa (varsinkin Espoonlahden sisimmässä osassa ja Bobäckinlahdessa, Fagervikissa, Pohjanpitäjän lahdessa ym.) ja sellaisista niitä pyydettiin suuret määrät nuotalla ja verkoilla. Lahna ja säynäs suolattiin talven varalle ja ne muodostivat pellon ja karjanantimien kera saaristolaisten varsinaisen talviruuan.

Vasta myöhemmin saavutti hailinpyynti suuremman merkityksen. Opittiin nuottaa kutomaan ja vetämään. Vähitellen nämä nuotat muodostuivat niin suuriksi, etteivät enää sopineet nuottahuoneisiin, vaan ripustettiin telineille pyyntipaikkojen lähettyville. Pienet ruuhet vaihdettiin nuottavenheisiin ja ranta-aittoihin hankittiin suuret suola-astiat, joihin hailit sullottiin, kun ne oli perattu »juorumäellä» - niin nimitettiin perkauspaikkaa, syystä että vaimoväki tätä työtä tehdessään samalla viljeli puhelahjojaan. Sitten muuan pohjalainen keksi »isonrysän» ja toi sen Uudenmaan saaristoon. Alunpitäen lienee aikomus ollut pyytää sillä »suomuskalaa», mutta seuraus oli se, että siika, jota kansa pitää turskan jälkeen vesien tyhmimpänä kalana, heti meni ansaan ja pian katosi lahdista kokonaan. Siian puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, että se ei viihdy meressä ja luultavasti sen vuoksi täällä on järkensä puolesta vähemmän kehittynyt kuin oikeassa elementissään: kirkkaiden sisäjärvien makeassa vedessä. Joka tapauksessa iso-rysä huomattiin oivalliseksi pyydykseksi, se suurennettiin vieläkin suuremmaksi ja pantiin hailin lempipaikoille väijymään.

Mutta siten katosi huomattava osa kalastajaelämän runollisuudesta - kuten niin monella muulla alalla on käynyt tässä maailmassa! Iso-rysä on vedessä yhtämittaa, jopa viikkomääriä, sitä koetetaan vain milloin sopii tai halutaan, saalis viedään moottoriveneellä lähimpään kaupunkiin, jossa se myydään summakaupalla jollekin kalakauppiaalle tai heitetään paluumatkalla mereen, elleivät kaupunkilaiset ole »viitsineet ostaa» sitä. Koko kalastukseen ei enää kulu enempää kuin pari viikkoa vuodessa. Loput aikaansa voivat saaristolaiset käyttää pienviljelykseen, käsitöihin, palkkatyöhön tai muuhun semmoiseen, jopa pahimmassa tapauksessa »kanisteri-kalastamiseen». Nyt ei enää tarvita pyöreäposkisia kalastajatyttöjä nuottaa vetämään eikä muutakaan nuottaväkeä, heidän on hankittava työansiota kaupungista.

Sillävälin ovat sisäsaariston kalastajatorpat myös muuttaneet muotoaan. Missä eivät luonto sellaisenaan tai maanomistajat ole asettaneet esteitä, ovat ne muodostuneet somiksi pienviljelystiloiksi, joihin hankitaan lisätuloja vuokraamalla »kamari ja kuisti» kaupunkilaiselle herrasväelle kesäasunnoksi. Mutta soutuveneiden lukumäärä on huomattavasti vähentynyt, ranta-aitat ovat ränsistyneen näköiset, laivalaiturit kallellaan, sillat rikki ja tukit vajonneet. Saariston asutuksessa huomaa monessa paikoin selviä rappeutumisen merkkejä. Tämä johtuu ehkä osaksi alkoholin käytöstä, mutta useimmiten kuitenkin siitä, ettei kalastus enää ole yhtä tuottavaa kuin ennen, toisinaan se voi olla suorastaan turhaa vaivaa, kun ottaa huomioon nykyaikaiset päiväpalkat ja pyydyksiin, veneisiin ynnä muihin tarpeisiin käytettyjen varojen kuoletuksen.

Kalastajien tilalle ovat monessa kohden huvilanomistajat asettuneet varsinkin saariston kauneimpiin seutuihin. Toiset ostavat jonkun ulkosaaren, minne aukea meri näkyy. Mutta siellä harvoin kukaan kauan viihtyy; huonot kalavedet, niukka ruuansaanti ja vaikeat kulkumahdollisuudet ajavat heidät pian takaisin mantereelle. Toiset ostavat maata sisäsaaristosta tai rannikolta. He askaroivat puutarhoissaan ja peltotilkuillaan ja jäävät tavallisesti pysyväisemmiksi, kehittyvätpä melkein paikkakuntalaisiksi, koska heillä on oma pohja perustana.

Kesänaikaan näitten lyhytaikaisten saaristolaisten moottori ja purjeveneet, kalastus- ja kahvi-retkeilyt, joihin paikkakuntalaisetkin usein ottavat osaa, vilkastuttavat saaristoamme. Mutta kun kesälinnut lentävät tiehensä, silloin hiipii painostava hiljaisuus yli saariston. Ja kuitenkin ovat syyspäivät täällä toisinaan ihmeen ihania, kun lämpimät, suolaiset tuulet puhaltavat, kun lehdet kellastuvat metsissä, lehdoissa ja niittypensaikoissa, tai kun vedenpinta lepää peilikirkkaana ja tyynenä kylmänkirkasta lokakuun taivasta kuvastaen.

Kun sitten merenlahdet jäätyvät, mikä tavallisesti tapahtuu joulupyhien tienoilla, silloin saaristo jälleen hetkeksi vilkastuu. Nuoriso lähtee luistelemaan. Jää huojuu, ritisee ja ratisee ja rannoilla kumahtaa ja paukkuu, kun jää painuu veden lasketessa. 

Mutta sitten lumi tekee tuloaan, talvipimeä ja yksinäisyys painostaa nuorten mieliä, vanhempien toimittaessa talviaskareitaan, kutoessa verkkoja, veistäessä airoja, äyskäreitä ym.

Vesilintujen metsästäminen lienee arka asia. Vaan mitäpä muuta köyhällä kalastajalla on kattilaan panna? Eiköhän moni herrasmetsästäjä itse asiassa muutamana päivänä tee enemmän vahinkoa lintusuvulle kuin kalastaja yhtä monen viikon kuluessa? 

Vanhanaikuiset kansanomaiset tavarat ovat melkein tyystin kadonneet saaristosta ja sijaan on ostettu kaikenlaista uutta roskaa. Tietysti sieltä vielä voi löytää jonkun vanhan veistetyn puukohokkeen tai ullakolle piilotetun rukin, mutta eipä paljon muuta. Samoin ovat murteetkin katoamaisillaan. Ei enää ole yhtä suuri ero kuin ennen helsinkiläisten, espoolaisten, kirkkonummelaisten, inkoolaisten, snappertunalaisten, tammisaarelaisten ym. pitäjäläisten välillä. Murteet sekaantuvat toisiinsa. Ennen oli helppo arvata, että vaaleaverinen, jykeväkasvuinen saaristolainen oli kotoisin esimerkiksi Espoosta, hintelä, tummaverinen, kauniskasvoinen taasen Inkoosta - kerrottiin näiden polveutuvan orjista, joita Snappertunan ja Raseporin mahtavat herrat olivat tuoneet mukanaan vierailta mailta - ja hiljainen, pieni mutta kätevä mies Tammisaaresta. Mutta äläpäs nyt enää yritä arvaamaan! Se on yhtä epävarmaa kuin ilmojen ennustaminen. Ei edes Kirkkonummen Fatigrännissä asuvia virolaisten jälkeläisiä enää voi muusta joukosta erottaa!

Kuten gneisseistä ja kiteisistä liuskeista muodostunut Porkkalan niemi ja Obbnäsin autiot porfyrigraniitti-kalliot, jotka kohoavat niin korkealle, että ne ennen muuta rantaa näkyvät jo kauas ulapalle (Predikstolen=Saarnastuoli), kuten nämä molemmat niemet haikailematta halkaisevat saariston ulottuakseen aina aukealle merelle asti, niin on uusi aikakin uusine tapoineen tunkeutunut tänne. Kauimpana lännessä on myös Hangon niemimaalla - joka on maailman suurimpia päätemoreeniharjuja - laajoine hiekkakankaineen aivan toinen luonne kuin muulla saaristolla. Sinne on teollisuus siirtynyt vanhemmista kaupungeista ja vallannut jalansijaa rantamilla, joilla ennen asui vain kalastajia ja luotseja.

Toiselta puolen pitkät lahdet (Espoonlahti, Tavast-Saltfjärdinlahti, Dragsviken, Pohjanpitäjänlahti) kulkevat mereltä läpi saariston kauas sisämaahan tuoden merenmaun mukanaan lantapelloille asti, vaikka ne itse matkalla kadottavatkin osan alkuperäisestä luonteestaan ja vaikka niiden perimmäiset pohjukat muistuttavat sisäjärviä, joissa makeanveden kasvisto ja eläimistö viihtyy (lumpeenkukat Pohjanpitäjänlahdessa).

Porkkalan ja Hangon niemellä ovat talonpojat auroineen, karhineen edenneet niin lähelle merta, että meri on heihin tarttunut ja luonut heistä kalastajia ja merimiehiä. Lahtia pitkin taasen saaristokansa on siirtynyt mannermaalle niin kauas, että lannanhaju on heidät lumonnut ja muuttanut maanviljelijöiksi.

Mutta saaristo, vanha kunnollinen saaristo on yhäti paikoillaan. Jos olette vakuuttaneet moottorinne hyvästä hinnasta, sopii teidän lähteä sitä sillä katsomaan. Lähtekää Barön salmen Storlandetin eteläpuolelle ja koettakaa retkeillä siellä, tai yrittäkää soutuveneessä tai palkoveneessä kiertää Torsön, tai tutkikaa lukemattomia Tavastfjärdin ja Degerbyn-Siuntion saaria!

(01.01.1925 Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja no 1)

- Kristin Lauharo -