Inkoon Mehiläishoidollinen Koeasema

Mehiläistarhaus Suomessa alkoi tiettävästi Inkoon Fagervikissa 1750-luvun alussa. Turun Akatemian professori Pehr Gadd piti puheen kuninkaallisessa tiedeakatemiassa Tukholmassa tammikuussa 1761. Siinä hän kertoi mehiläishoidon aloittamisesta ja mahdollisuuksista Suomessa ja mainitsi silloin puheessaan, että noin kymmenen vuotta sitten on Eestistä tuotu mehiläisiä Uudellemaalle Inkoon Fagervikin ruukkiin. Eli näin ollen voi sanoa, että kuten peruna, niin myös mehiläiset tulivat Suomeen Fagervikin kautta.

Seuraavan kerran Inkoosta tuli jälleen maamme merkittävin paikka mehiläistarhauksen kannalta, kun Suomen mehiläishoitajain mehiläishoidollinen koeasema aloitti toimintansa kesällä 1930 Ålkilan Smedsin tilalla Lauri Tuomasen johdolla.

Lauri Edvard Tuomanen syntyi 30.10.1888 Liperissä, mutta muutti vanhempainsa mukana jo 8-vuotiaana Sortavalan Kuokkaniemelle. Lauri Tuomanen innostui jo nuorena mehiläishoidosta isänsä opettaja Otto Tuomasen omistamassa mehiläistarhassa.

Laurista tuli ylioppilas Sortavalan Realilyseosta v. 1910. Jo ennen ylioppilaaksi pääsyään hän avusti isäänsä tämän pitäessä kuuluja Kuokkaniemen mehiläishoitokursseja. Ensimmäinen Laurin johtama kurssi pidettiin Kuokkaniemen kansakoululla 28.6. - 10.7.1909.

Sanomalehdessä kirjoitettiin kurssista tähän tapaan:

Kuokkaniemen mehiläishoitokursseilta, jotka oliwat kesäk. 28 p. heinäk. 10 päiwään, kirjoittaa meille mukana ollut: Kurssin toimeenpani opettaja Otto Tuomanen maanwiljelysseuran awustamana. Osanottajia oli 14, kaikki innostuksen ohjaamia useasta paikasta Suomea, waan tietysti suurin osa Karjalaisia.

Opetusta johti opettajan poika Lauri Tuomanen. Hänellä oli mehiläisten hoitoon jo useampien wuosien kokemus, sekä lisätietoja hankkinut sekalaisesta kirjallisuudesta, jotka on sitten kokemuksen kautta sowittanut meikäläisiin oloihin. Hänen tarhansa sisälsi 12 pesää.

Wäsymättömällä ahkeruudella teki hra Tuomanen selwää esitelmien kautta noista merkillisistä, ahkerista ja hyötyä tuottawista mehiläisyhteiskunnista sekä miten hoidettuna ne tuottawat hoitajalleen runsaan hunaja sadon. Käytännöllisiä töitä saimme myös harjoittaa tekemällä johdakkeita, tekakennojen pohjia, pesiä y. m. Menisi liian pitkälle jos kaikista yksityiskohdittain kertoisin, sanon waan että mehiläisten hoidon tulisi saada enempi jalan sijaa koko maassamme, kuin mitä se nykyään wielä on saanut.

(Parikkalan Sanomat 18.08.1909 No 33)

Kurssit jatkuivat Kuokkaniemellä myös seuraavina vuosina.

Tiedonhalunsa tyydyttämiseksi Lauri hankki jo varhain kotimaisen kirjallisuuden lisäksi runsaasti myös vieraskielistäkin mehiläiskirjallisuutta. Myöhempinä vuosina hänen mehiläishoidollinen kirjastonsa kasvoi ehkä suurimmaksi mitä Suomessa siihen aikaan oli.

Lauri Tuomanen aloitti varsinaisen työuransa Valtion Rautateiden palveluksessa, ensin Kuokkaniemen asemalla, josta myöhemmin siirtyi sähköttäjäksi Talin asemalle ja sieltä v. 1919 Päivölän (Solberg) asemalle.

Vuonna 1929 Lauri Tuomanen vuokrasi Ålkilan kylästä Smedsin ja Dorgersin tilat. Lauri erosi tällöin Valtion Rautateiden palveluksesta ja ryhtyi maanviljelijäksi.

Suurin uranvaihtoon vaikuttanut tekijä lienee kuitenkin ollut mehiläisten hoito ja siihen liittyvä tutkimus. Lauri oli tällöin ollut jo Mehiläishoitajain Liiton Hallituksen monivuotinen jäsen ja tunnustettu asiantuntija mehiläishoitajien piireissä.

Heinäkuun alussa 1930 Smedsin mehiläishoidollinen koeasema aloitti virallisesti toimintansa. Asema oli ensimmäinen laatuaan Suomessa ja sen hoitajana/johtajana toimi luonnollisesti Lauri Tuomanen. Koeasemalla suoritettiin tarkkoja tutkimuksia eri pesämallien sopivaisuudesta maamme oloihin, sekä tehtiin havaintoja tuulen ja lämpötilan vaikutuksesta mehiläisiin. Sinne hankittiin mm. tarkkoja pesävaakoja Saksasta, joilla laskettiin päivittäinen hunajan lisääntyminen, ruuan kulutus, sikiöiminen ym. Tutkimusta harjoitettiin ympäri vuoden.

Talvinen mehiläistarha Smedsissä. (Mehiläisten hoito, Lauri Tuomanen, WSOY 1945)

Mehiläishoitokurssit Smedsissä

Ensimmäinen Inkoossa järjestetty mehiläishoitokurssi oli Smedsin mehiläishoidollisella koeasemalla 27. 6.—6. 7.1931. Kursseja pidettiin myös myöhempinä vuosina.

Mehiläishoitoelokuva

Vuonna 1931 filmattiin ensimmäinen kotimainen mehiläishoitoa käsittelevä elokuva. Lauri oli elokuvan "ohjaajana" ja suuri osa kuvauksista tehtiin Inkoossa Ålkilan Smedsissä.

Elokuvan ensi-illasta kerrottiin lehdissä mm. seuraavasti:

Mehiläishoitoelokuva valmistunut.

Esitys kutsuvieraille eilen.

Suomen mehiläishoitajain toimesta on viime syyskesän ja syksyn kuluessa elokuvattu opetustarkoituksia varten maan huomattavimmissa mehiläistarhoissa erikoista mehiläishoitoelokuvaa. Elokuvan on suunnitellut maanviljelijä Lauri Tuomanen ja valokuvauksen toimittanut agronomi Erkki J. Kinnunen. Elokuva on valmistettu Bate-Baby menetelmää käyttäen, siis 9,5 mm :n filmille. Eiliseksi illaksi oli Suomen mehiläishoitajain taholta järjestetty vastavalmistuneen elokuvan esitystilaisuus kutsuvieraille. Tilaisuuteen oli saapunut parikymmentä henkilöä. 

Elokuva on valaiseva ja varsin täydellinen sisältäen yleensä kaikki käytännöllisessä mehiläishoidossa esiintyvät tehtävät ja tapahtumat. Niinpä on yksityiskohtaisesti esitetty tärkeimpien pesämallien rakenne ja mehiläisten hoito niissä. Kun elokuvaus on suoritettu syyskesällä ja syksyllä, on siitä kuitenkin täytynyt jättää pois eräitä kevättapahtumia mehiläisyhteiskunnissa, joiden esitys opetustarkoituksessakin olisi paikallaan. Tältä kohdalta onkin kuvaa tarkoituksena myöhemmin täydentää. 

Siitä huolimatta, että esityshuone oli pienenlainen, näkyivät kuvat hyvin selvinä. Eläinyksilöitä ja muitakin pieniä yksityiskohtia esittävät kuvatkin olivat varsin hyvin onnistuneita ja havainnollisia. Elokuva tulee epäilemättä olemaan hyvänä apuna mehiläishoidollisessa neuvonta- ja opetustyössä, jota tähän asti on suuresti haitannut tällaisen oloihimme soveltuvan havaintovälineen puute.

(Maaseudun Tulevaisuus 05.12.1931 No 140)

Lyhyt mehiläishoidon opas

Laurin Tuomasen ensimmäinen mehiläistenhoitoa käsittelevä tietokirja oli "Lyhyt mehiläishoidon opas", joka julkaistiin vuonna 1931. Oppaasta kirjoitettiin seuraava arvostelu:

Tervetullut kirjauutuus mehiläishoitajillemme.

Lyhyt mehiläishoidon opas. Lauri Tuomanen. 86 siv, 57 kuvaa. W.S.O.Y. Porvoo 1931.

Mehiläishoidon vähäisestä harjoittamisesta maassamme johtuu, ettei suomenkielinen mehiläishoitokirjallisuus ole kovinkaan laaja. Useimmat nykyisin saatavissa olevista kirjoista ovat ilmestyneet ennen vuotta 1920 ja jotkut uusina melkein korjaamattomina painoksina vuoden 1920 jälkeen. Kun nyt aivan viimeisinä vuosina ja etenkin juuri edellisenä sekä kuluvana vuonna on mehiläishoito maassamme mitä ripeimmin elpymässä ja mehiläishoitajien joukko valtaisesti kasvamassa, niin on mitä ilahduttavinta, että esiteltävä teos on ilmestynyt. 

Mehiläishoito on viimeisinä vuosina kehittynyt ulkomailla niin huomattavasti, ettei suomalaisilla hoitajilla ole monista uusista hoitotavoista aavistustakaan. Kun useat uusista hoitomenetelmistä eivät ole enää kokeiluasteella, vaan hyviksi ja järkiperäisiksi tunnustettuja, niin on meidänkin mehiläishoitajaimme niihin tutustuttava, jos mieli ammatissaan kehittyä ja satotuloksiaan kohottaa.

Toimittaja Lauri Tuomasen kirja on mitä onnistunein esitys mehiläisten uusimmista hoitotavoista. Kun herra Tuomanen on itse kokenut mehiläishoitaja ja erittäin laajat mehiläishoidolliset tiedot omaava, niin on hän osannut kirjassaan esittää asiat sellaisina, että vasta-alkajakin täydellisesti ymmärtää kirjan sisällön. Kun kirja koetettiin saada mahdollisimman halpahintaiseksi, niin on koko tietenkin suppea ja näinollen on monet asiat pitänyt käsitellä hyvinkin pintapuolisesti. Kirjan runsas ja onnistunut kuvitus korvaa paljon tekstiä ja kirja suppeudestaan huolimatta täyttää täydellisesti sille asetetut vaatimukset: olla vasta-alkajien kurssi- ja opaskirjana sekä tutustuttaa vanhempiakin hoitajia uusiin hoitomenetelmiin.

Einari Kaskimies.

(Mehiläinen : Suomen mehiläishoitajain äänenkannattaja 01.08.1931 No 8)

Vierailu Smedsin koeasemalla

Erään vierailijan kertomus vuodelta 1933.

Maallikon matka Inkoon koeasemalle.

Kauan oli mieleni tehnyt päästä näkemään sitä »alkulähdettä», josta niin paljon tietoja on pulpunnut mehiläishoitajillemme sekä tämän lehden kautta että muussa muodossa. Arkaillen tiedustelin koeaseman johtajalta maanviljelijä Lauri Tuomaselta lupaa siihen, ja sain niin ystävällisen ja vakuuttavan kutsun, että rohkenin oikein yövieraaksi.

Huomaamatta kului vähän yli tunnin kestänyt junamatka Helsingistä Tähtelän asemalle ajatellessani kaikkia niitä, lyhyellä mehiläishoitoajallani esilletulleita hoitoseikkoja, joihin nyt pitäisi saada selvitystä. Jo asemalla kohtasin itsensä laitoksen johtajan. Nelisen kilometrin matkan asemalta määräpaikkaan kuljimme talon kyydillä varakkaiden ruotsalaiskylien kautta, halki viljavien viljelyksien, ohi tuuheiden puutarhojen ja saavuimme illan lähetessä kauniille mäentöyrylle, kukkivien omenapuiden, korkeiden pihlajain ja tuoksuvien syreenien ympäröimän maatalon päärakennukselle.

Pian oli tehty tuttavuus talon ystävällisen emännän ja reippaan nuorenväen kanssa, ja kohta painuimmekin »työmaalle» — mehiläistarhaan. Kun sattui juuri olemaan säähavaintojen merkitsemisen aika, sain olla mukana siinä. Muistiin otettiin päivän korkein ja alin ja sen hetken lämpö, ilman paine, tuulen vahvuus ja suunta, pilvisyys y. m. seikat, jotka kaikki on otettava huomioon mehiläisten työtä arvosteltaessa.

Ensin saavuimme siihen puutarhanosaan, jossa oli järjestetty paikat emonkasvatuspesille. Pesät olivatkin jo kunnossa, odottivat vain asukkaitaan. Kahdesta tarhassa olleesta erimallisesta emonkasvatuspesästä johtaja Tuomanen asetti »Zanderin» ensi sijalle, koska se vaatii vähän mehiläisiä ja koska siinä on heippa seurata emon kehitystä.

Sitten siirryimme varsinaiseen mehiläistarhaan. Siellä avautui eteeni hyvin kirjava näky, sillä tarhassa on pesiä 12 eri mallia. Ne oli maalattu huomioimalla mehiläisten värintuntemus. Siinä oli herra Tuomasen itsensä sommittelema ja standardipesäksi hyväksytty Gerstung-pesä, (jonka tahtoisin nimitettäväksi »Tuomasen pesäksi») sekä eräs uutuus oloissamme pystynä että matalana, Zanderin ja Mäkisen pesät, tavallisia olkipesiä ja erikoisesti valmistetulla savi-iskoksella peitettyjä ja eräs uusi pesämalli, jonka sen suunnittelija oli lähettänyt koeasemalle kokeiltavaksi, ja monia muita. Tällä kertaa täytyi tyytyä tutustumaan pesiin vain ulkoapäin, sillä ilta oli jo myöhäinen.

Pesä pesältä siinä kulettiin ja jokaisen luona pysähdyttiin isäntäni selittäessä kussakin pesärakenteessa huomioonotettavia seikkoja, ja aika kului kuin siivillä kunnes kutsuttiin sisälle talon antimia nauttimaan. Monta mehiläishoidon käytännöllistä kysymystä isäntäni väsymättä ja auliisti selosti minulle vielä pöydässä valoisan kesäyön hivelevän hämyn täyttäessä huomaamatta huoneen. Tyyni rauha ja harras kuunteluni lienevät innoittaneet isäntäni selostamaan minulle mielenkiintoisia kokemuksiaan mehiläisten hoidossa ja mehiläishoitajain järjestötyöstä sekä kertoilemaan mehiläishoidollisista suunnitelmistaan.

Tänä vuonna täyttyi nimittäin 30 vuotta, kun herra Tuomanen tutustui mehiläisiin ja tuli niiden ystäväksi. Tämän kunnioitettavan pitkän ajan hän on, ei ainoastaan hoitanut niitä, vaan on kaiken aikaa tehnyt havaintoja ja tutkinut niiden työskentelyä ja elinehtoja. Toistakymmentä vuotta on tullut oltua mukana järjestötyössä ja neljä vuotta koeaseman hoitajana. Siksi ammentaakin kuulija keskustelustaan herra Tuomasen kanssa kuin pohjattomasta tietojen lähteestä. Mieluista on tietää, ettei hänellä ole mitään »knoppeja» ja »sellaisia menettelyjä», joita hän ei voisi ilmoittaa ja näyttää.

Tavattoman korkea hunajan vuotuinen keskitaso, 30 kg yhteiskuntaa kohti 12 viime vuoden ajalta, todistaa vielä sitä, että koeasemaa on hoidettu myöskin taloudellisesti. Kuinkas muuten olisi voinut ollakaan, koska koetoimintaa varten varatut määrärahat ovat olleet aivan riittämättömät. Koeaseman johtaja sanookin, että hoitamansa laitos on enemmin havaintoasema kuin koeasema, sillä siksi vähän hänen mielestään voidaan nykyisten taloudellisten mahdollisuuksien puitteissa suorittaa koeasemalle kuuluvia tehtäviä. Hänen rakkaimpiin tulevaisuuden suunnitelmiinsa kuuluukin koetoiminnan edelleen kehittäminen maamme mehiläishoidon tarpeita vastaamaan. Samoin pitää hän aivan välttämättömänä ja mahdollisena emonkasvatuslaitoksen järjestämisen. — Vuorenvankka on myöskin herra Tuomasen usko mehiläishoidon taloudelliseen kannattavaisuuteen ja sen tärkeään merkitykseen kansantaloudessamme. Puoliyöhön siinä kului aika. Muutama tunti vain jäi nukkumiseen.

Aamulla kiiruhdin mielestäni aikaisin pesille, mutta isäntäni tuli jo vastaan pelloiltaan. Nyt kävimme kaikkein »pyhimpään» — mehiläishuoneeseen, jossa ovat vaakapesät. Täällä näin omakohtaisesti nämä »neuvoa-antavat laitokset». Siinä olivat erikoisvaakojen päällä tavallinen olkipesä ja Zander-pesä kilpailemassa. Ken on seurannut »Mehiläisessä» ja seuran vuosikertomuksissa julkaistuja vaakapesien painon vaihtelua, hän on kai jo tehnyt erinäisiä johtopäätöksiä. Mutta koeaseman johtaja lausuu ajatuksiaan kokeilijan ja tutkijan varovaisuudella. »Virkansa puolesta» ei hän vielä liene esittänyt julkisuudessa johtopäätöksiään, vaikkakin pitää jo selvitettynä, että korkeakehäinen pesä soveltuu parhaiten aloittelijalle ja harrastelijalle ja matalakehäinen ammattihoitajalle.

Vaakapesähuone on siksi tilava, että siellä säilytetään myöskin hoitovälineet. Niitä onkin pitkän työkauden aikana kertynyt huomattava kokoelma. Merkillisyyksiin kuuluu 30 vuotta vanha huntu. Huomioni kiintyi myöskin erääseen hyllyllä olleeseen rehukakkua muistuttavaan brikettiin ja sain tietää, että se on kotitekoista polttoturvetta mehiläispiippua varten. Kokeilimme heti sen palamista ja totesimme sen kerrassaan ihanteelliseksi. Pala brikettiä syttyi suoraan tulitikusta ja paloi huoneen sisällä ilman puhaltamista metallitikun päässä kuin parasta laatua oleva sikari hitaasti, mutta varmasti.

Herra Tuomanen antoi samalla valmistusreseptinkin, jonka täten saatan »Mehiläisen» lukijain tietoon. Sekoitetaan hienoksi murennettuun ja siilattuun turvepehkuun tuoretta lehmänlantaa sen verran että se sitoo turvepehkun, mutta jättää sen kuitenkin riittävän kuohkeaksi, minkä jälkeen seos levitetään laudalle 3 —4 cm paksuisena kakkuna kuivumaan. Näin valmistettu, hyvin kuivunut pienikin kakku riittää pienissä oloissa pitkäksi aikaa ja on siisti käyttää sekä säästää hoitajan monelta sellaiselta hetkeltä, jolloin piippu ei pala tai palaa liian nopeasti. Polttoturve on sytytettävä ennen piippuun asettamista. Monipuolisesta hoitovälineiden kokoelmasta olisi paljonkin kertomista, mutta — niin siinä on sellainen »mutta», että herra Tuomanen, lähtiessämme pesille, otti mukaansa vain hunnun, piipun, mehiläisharjan, pesätemmin ja pesäveitsen ja sanoi, ettei muita vehkeitä juuri tarvitakaan mehiläisten käsittelyssä, ellemme ota lukuun emonkasvatusta ja pesien valmistusta.

Koeaseman johtaja ei edes ruoki normaalikunnossa olevia yhteiskuntia, koska kiihoitusruokinnakaan antaminen ei hänen mielestään anna aina toivottua tulosta, eikä vastaa siihen uhrattua työtä. Suurimman ja käsittääkseni tärkeimmän herra Tuomasen saavutuksista näin vasta, kun avattiin pesät. Ne olivat mehiläisiä täynnä ja niissä oli uusia tänä keväänä valmiiksi rakennettuja kakkuja kaksin, kolmin, jopa eräässä pesässä neljäkin, ja tämä tapahtui kesäkuun 12 päivänä tänä vuonna! »Mehiläisillä pitää olla aina työtä. Mutta pesässä ei saa silti tehdä liian aikaisia ja liiallisia laajennuksia», sanoi herra Tuomanen. Tällaisista täyteläisistä pesistä on mieluista tehdä keinoparvia, sillä ne ehtivät kehittyä työkykyisiksi hunajasadon ajaksi.

Vielä sain nähdä kahdeksan eri mallista pienoispesää ja koottavan standardipesän, jotka herra Tuomanen on itse huolella ja millimetrin tarkkuudella valmistanut havaintovälineiksi mehiläishoidon opetusta varten. Näkemistä ja kuulemista olisi ollut vieläkin, mutta aikani ei antanut viipyä kauemmin, enkä rohjennut pitemmälle käyttää koeaseman johtajan aikaakaan, jota hän niin auliisti uhrasi vieraalleen.

Asemalle matkustettaessa käväisin vielä saman aseman virkailijan hyvin hoidetussa mehiläistarhassa, jossa edellisenä päivänä oli sattunut sellainen onnettomuus, että parvelle asetetut pohjukelevyt olivat täysin luhistuneet. Tähän onnettomuuteen ei liene ollut hoitaja yksin syypää, vaan myöskin vahalevytehdas, jonka valmistavat levyt sen ainoan kerran kun niitä käytin, tekivät minunkin tarhassani saman tempun. Kun samanlaatuinen »onnettomuus» on kohdannut eräitä muitakin mehiläishoitajia, on syytä erikoisesti harkita, keneltä vahat tilataan.

Olen rohjennut selostaa näitä ehkä kovinkin puutteellisia maallikon havaintojani maamme ainutlaatuisesta mehiläishoitokoeasemasta vain siksi, että mehiläishoitajamme kiinnittäisivät huomionsa sen myönteiseen työhön ja kävisivät paikanpäällä näkemässä, mihin perustuvat ne monet opetukset, jotka herra Tuomanen on sekä puhein että kirjoituksin mehiläishoitajille antanut. Koeaseman johtaja on, syystä kyllä, mehiläishoitajillemme loukkaantunut, sillä, kuten hän kertoi, olin minä ainoa, joka pitemmän matkan takaa näinä neljänä vuotena kävin opintomatkalla koeasemalla.

Kiitollisena kaikesta näkemästäni ja kuulemastani jään suunnittelemaan mahdollisuutta uuden matkan tekemiseen koeasemalle, sillä käyntini siellä entistä enemmän osoitti minulle, etten vielä mitään tiedä mehiläisistä ja niiden hoidosta. 

J. T.

(Mehiläinen: Suomen mehiläishoitajain äänenkannattaja 01.07.1933 No 5-6)

Lauri toimittajana ja opettajana

Vuodesta 1934 alkaen Lauri Tuomanen piti säännöllisesti esitelmiä mehiläisten hoidosta Suomen Yleisradion radio-ohjelmissa. Lauri toimi tämän lisäksi mehiläishoidollisen ammattilehden "Mehiläisen" vastaavana päätoimittajana. Lauri kirjoitti seuraavina vuosina lehteen lukemattomia mehiläishoitoon liittyviä artikkeleita.

Vuonna 1934 perustettiin Suomen ensimmäinen mehiläishoitokoulu Hämeenlinnaan. Koulun johtajana oli Erik Bruunila ja opettajana toimi Lauri Tuomanen Inkoosta. Oppilaita oli ensimmäisenä vuonna 15. Kurssi kesti kuukauden ja opetus oli huomattavasti perusteellisempaa kuin tavanomaisilla viikon kestävillä mehiläishoitokursseilla.

Halikon maatalouskerholaisten retki Inkoon Smedsiin v. 1936

Vaikka pitkin matkaa oli pidetty kovaa kiirettä, osoitti ajanmittani jo iltatunteja, kun vihdoin saavuttiin matkanpäähän parisen kilometriä Inkoon kirkolta Helsinkiin päin olevalle mehiläishoitoasemalle. Tavoitimme kuitenkin aseman omistajan ja hoitajan maanviljelijä Lauri Tuomaisen kiireisissä heinäntekohommissa heinäniityltä. Hän suostui jättämään työnsä kesken sekä näyttämään vieraille laitostaan. Täällä olikin nuorille mehiläishoitajille paljon nähtävää ja opittavaa.

Asemalla on käytännössä kolmekymmentä erilaista pesämallia, joitten hyviä ja huonoja puolia kokeitten avulla koetetaan saada selville ja olikin näissä kokeiluissa saavutettu hyvin mielenkiintoisia tuloksia. Erityisen kiintoisaa oli tutustua emojen kasvatukseen, sillä voi helposti käydä niin, että jostakin pesästä emo syystä tai toisesta häviää. Silloin on hankittava toinen tilalle, mutta tämä ei käykään vain niin yksinkertaisesti, että työnnetään vieras emo pesän aukosta sisään, sillä se tulee ehdottomasti saamaan heti surmansa. Täytyy siis ensin suorittaa esittely, eli toisin sanoen tutustuttaa uusi emo pesän asukkaisiin. Tämä taas tapahtuu että emo asetetaan pieneen koteloon, jonka yhtenä seinämänä on rautalankaverkko. Tämän verkon kautta tapahtuu ensi tutustuminen. Kotelon päässä on taas pieni aukko, joka on muurattu umpeen sokerikitillä. Tämän mehiläiset sitten vähitellen syövät pois ja samalla avaavat emolle tien valtakuntaansa, jonka kuningatar se tästä lähtien on. Ettei emo vankeutensa aikana kuolisi nälkään, on kotelon pohjassa pieni hunajalla täytetty syvennys, mutta paljonkaan ei sen ole tarvis turvautua tähän, sillä miltei alkavat muut sitä ruokkia verkkoseinän läpi.

Niinikään saatiin tutustua tilastoihin pesien päivittäisistä punnitustuloksista. Kasvien parhaana kukinta-arkana osoitti tilasto useiden satojen grammojen lisäystä painossa, kun taas esim. heinänkaadon jälkeen saattoi olla saman verran miinusta... Mutta koska tunnemme mehiläishoitoa heikonpuoleisesti, emme ryhdy selostustamme jatkamaan, sillä siihen saattaisi helposti pujahtaa virheitä, joille asiantuntijat makeasti nauraisivat. Toteamme vain näkemämme ja kuulemamme perusteella, että joka näitten pikkuhyönteisten avulla aikoo itselleen omaisuuksia koota, mikä ei kylläkään ole mahdotonta, hänen on tartuttava vakavasti työhönsä, sillä siksi monimutkaista sekä tietoa, taitoa ja harrastusta kysyvää työtä se kaikissa tapauksissa on. Juotuamme vielä vieraanvaraisen isäntäväen tarjoamat kahvit alkoi lopultakin paluumatka, joka kulki Lohjan ja Sammatin kautta Saloon.

(Turun Sanomat 19.08.1936 No 222)

Konsulentti ja tietokirjailija

Inkoolainen Lauri Tuomanen valittiin 1937 Suomen Siipikarjanhoitajain Liiton mehiläishoitovaliokunnan puheenjohtajaksi. Vuonna 1938 hän edusti maatamme Pohjoismaisessa mehiläishoitokongressissa Oslossa. Vuodesta 1944 lähtien Lauri toimi Siipikarjanhoitajien Liiton mehiläishoidon konsulentin tehtävissä. Hänen tehtäviinsä kuului alan neuvonta ja mehiläistarhauksen edistäminen Suomessa.

Vuonna 1945 WSOY julkaisi Laurin kirjoittaman tietokirjan "Mehiläisten hoito". Tämä 307-sivuinen teos edusti silloin parasta tietämystä mehiläisten hoidosta ja kirja sai suuren suosion alan piireissä.

Poiminta kirjasta sivulta 27, josta löytyy mehiläiskasvikalenteri Inkoossa tehtyjen havaintojen mukaan.

Kirjan suuren suosion vuoksi vuonna 1948 siitä otettiin uudistettu painos, jota pidettiin silloin täydellisenä mehiläishoidon käsikirjana.

Lauri Tuomanen kuoli 68-vuotiaana 16.10.1957.

"Lukemattomat ovat ne kirjoitukset, kurssit ja esitelmätilaisuudet, joissa hän oli mehiläisasioita selostanut, jakaen arvokkaita tietoja Suomen mehiläishoitajille."

- Kristin Lauharo -