Tämä artikkeli perustuu Porkkalan rajalla palvelleen yliluutnantti Heikki Laulajaisen kirjoituksiin rajavartioston toiminnasta Inkoossa vuosina 1944 - 1956.

Porkkalan rajavartioston alipäällystöä kesäleirillä Inkoon Björkuddenissa vuonna 1949. (7) 

Porkkalan luovutus

Syyskuun 19 päivänä vuonna 1944 Moskovassa solmitussa välirauhasopimuksessa Suomi oli pakotettu vuokraamaan Neuvostoliitolle merisotatukikohdaksi Porkkalan alueen 50 vuodeksi. Vuokra-alueeseen kuului lähes koko Degerbyn kunta, suuri osa Kirkkonummesta ja Siuntiosta, sekä alueita myös Inkoosta ja Espoosta. Luovutettavalla alueella asui lähes 7 300 asukasta ja se piti Neuvostoliiton vaatimuksen mukaan tyhjentää kymmenessä päivässä.

Yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä kesti kiireinen evakuointi, mutta niinpä 28.9. iltahämärissä alue olikin tyhjä. Talojen ikkunoista ei tuikkinut valoa, ladot ja laarit ammottivat tyhjinä, viljapellot autioina ja ankea hiljaisuus valtasi koko tienoon. Viimeinen juna lähti Kirkkonummen asemalta kello 22.40, puhelinyhteydet katkaistiin klo 23.00 ja sähkövirta klo 24.00. Määräaikana Porkkalan alue oli tyhjä. 29.9. aamulla viritettiin jo piikkilankaa vuokra-alueelle johtaville teille. Illansuussa vilahteli jo neuvostosotilaita alueella. Esirippu oli laskeutunut! (9)

Porkkalan alueesta tuli näin osa Neuvostoliittoa. Alueelle siirrettiin neuvostosotilaita ja siviilejä lähinnä Leningradin lähialueilta. Hallinnollisesti alue kuului Leningradiin.  

Porkkalan vuokra-alueen rajat

Vuokra-alueen raja oli pituudeltaan 93,4 km, josta maarajaa 34,2 km, suolatonta vettä 4,4 km, ja loput 54,8 km suolaista merivettä. Vuokra-alue piti sisällään 11611 hehtaaria viljeltyä maata ja 26430 hehtaaria metsää.

Rajan alkupiste, rajaviitta N:o 1, sijaitsi aluevesirajalla vuokra-alueen länsireunalla ja rajan loppupiste, rajaviitta 110, aluevesirajalla vuokra-alueen itäreunalla. Kenttätöiden suorittamista varten raja oli jaettu kahteen lohkoon, joista maalohkoon kuului raja Inkoon Kuru-udd niemestä Espoonlahden pohjoispäähän ja merilohkoon kuului em. suolainen vesi. Rajalle tuli pystytetyksi seuraavat rajamerkit: betonipyykkejä 1 kpl (Rm 5 Inkoon Kuru-udd'ssa), puisia rajapylväitä 94 paria, meri- ja järviviittoja 26 kpl ja linjamerkkejä 20 kpl. Maaraja tuli erittäin tiheästi merkityksi, sillä pylväsparien keskimääräinen etäisyys toisistaan oli ainoastaan 360 m. Raja-aita tehtiin 180 cm korkeaksi ja sillä suljettiin ensimmäiseksi kylien ja peltoaukeiden kohdat. Rajakaistojen leveydet olivat 7m, joten raja-aukon leveydeksi tuli 14 m. Metsämaastossa, jossa puiden oksat piti huomioida, tuli avattavaksi raja-aukkoa 20 m:n leveydeltä. (9)

Kuvassa Porkkalan rajan rajamerkki (no 5) meren rannalla Inkoon Kuruddenissa. Henkilöt vas. yliluutnantti Heikki Laulajainen ja kapteeni Reino Rautsi. Taustalla näkyvä rakennus oli vuorineuvos Petter Försströmin (Kalkki-Petteri) omistama huvila, nimeltään "Capri". (6)

Suomalaiset rajapaalut olivat alkuun kokonaan valkoisia, mutta v 1950 rajapaalujen mittoja ja muotoa koskevan uuden sopimuksen perusteella rajapaalut maalattiin sinivalkoisiksi. Siis lippuvärein, niinkuin ne nykyisinkin ovat. Samassa sopimuksessa määritettiin myös taitepistepaalujen ja rajapyykkien muoto, värit ja mitat. Vuonna 1953 ryhdyttiin paljon pyydettyjen tähystystornien rakentamiseen. Vuoden aikana rakennettiin tornit Lövholman saareen ja Päivölään. (6) 

Neuvostoliiton puolella rajaa maasto jaettu vastuualueisiin, joita he nimittivät komendantuureiksi. Inkoon suuntaan oli Degerbyn komendantuuri, Siuntion suuntaan Siuntion komendantuuri. Saaristossa toimi heidän merivartiostonsa. Porkkalan merisotatukikohdan komentajana toimi kenraaliluutnantti Sergei Kabanov.

Valoisana aikana heidän rajanvartiointinsa näytti perustuneen tornitähystykseen, jota varten oli raivattu yhtenäinen 20 m leveä tähystyslinja koko rajaosuudelle. Korkeita ja matalia torneja sekä pylväsjaloilla seisovia tähystyshoppeja oli runsaasti. Mm Degerbyn komendantuurin 15 km:n pituisen "valvontalinjan" aukoton tähystys näytti vaatineen 20 erilaista tornirakennelmaa. Muutenkin koko vuokra-alue näytti melkoiselta tornimetsältä, sillä rajanvalvontatornien lisäksi heillä oli ilmavalvontatorneja, merivalvontatorneja, ampumaratatorneja, kartoitus- ja kiintopistetorneja, sekä suurempien majoituspaikkojen pihoilla tai muuten läheisyydessä, lähivartiotorneja, sekä varastovartiotorneja. (1)

Meriliikenne

Koska Porkkalan vuokra-alue katkaisi kaikki lännestä Helsinkiin johtavat laivaväylät, eikä sodan ja miinavaaran vuoksi voitu ulkomeren kautta kiertääkään, niin kävi välttämättömäksi saada aikaan sopimus, että suomalainen kauppamerenkulku voisi käyttää vuokra-alueen läpi johtavia väyliä. Diplomaattiteitse tällainen sopimus saatiinkin tehdyksi ja vuosina 1945 —47 suomalaiset kauppalaivat saivat joka kertaa varten anotulla erityisluvalla ajaa vuokra-alueen läpi. Kulku oli suoritettava valoisana aikana ja pysähtymättä. Vuoden -45 ja -46 aikana laivat saivat käyttää ns. sisäväylää, joka oli aivan rannikon tuntumassa, mutta v -47 vuokralainen sulki sisäväylän liikenteeltä ja laivat ohjattiin Porkkalanselän kautta Mäkiluoto—Helsinki väylälle ja vuonna -48 läpikulku kiellettiin kokonaan, joten lännestä Helsinkiin ja päinvastoin tapahtuva laivaliikenne joutui kiertämään koko vuokravesialueen. (6)

Maaliikenne

Moskovassa 24.5. 1947 tehdyn sopimuksen mukaan Suomi sai oikeuden matkustajani ja tavarain kauttakuljetuksesta Porkkalan merisotatukikohdan alueen kautta. Liikenteessä sai olla enintään 2—3 matkustajajunaparia ja 2 —3 tavarajunaparia vuorokautta kohti. Suomalaiset veturit eivät kuitenkaan saaneet ajaa vuokra-alueen läpi, vaan läpiveto piti suorittaa venäläisillä vetureilla, Käytännössä tämä tapahtui siten että veturien vaihdot suoritettiin Kauklahden ja Tähtelän asemilla, joissa myöskin junien luovutus ja vastaanotto tapahtui. Se olikin tarkkaa työtä, pöytäkirjoineen, kuitteineen, tavaraluetteloineen, salamatkustajaetsintöineen ja painotarkastuksineen. Vuokra-alueen läpiajon piti tapahtua ovet lukittuina ja ikkunat peitettyinä. Tämä tapahtui siten että ovet lukittiin ja vaunujen kylkiin asennetut rautaluukut nostettiin ikkunoiden eteen. Luukut voitiin salvata ulkopuolelta. Näin syntyi Suomen pisin rautatietunneli, sillä matka Kauklahti — Tähtelä välillä oli 41 km. Oli siinä tunnelia kerrakseen.

Kauttakulun hyödyllisyys taisi olla kyseenalainen, sillä matkustava yleisö vieroksui niin pitkää tunnelia ja lukittujen ovien takana matkustamista. Enimmäkseen pelättiin että mahdollisen junaonnettomuuden tai tulipalon sattuessa matkustajat jäävät loukkuun. Suurin osa ihmisistä matkusti edelleenkin Hyvinkään kautta. Suomen valtiolle siitä aiheutui myöskin ylimääräisiä kuluja, sillä jokaisen junan läpivedosta oli maksettava 50 Pohjois-Amerikan dollaria. Lisäksi läpikulkua varten oli pidettävä käsillä "luukkuvaunut", joita ei voitu muille rautatielinjoille irrottaa. Nähtiin että diplomaattien hyvän tarkoituksen pilasi Porkkalan merisotatukikohdan rautatiekomentaja, joka oli saanut tehtäväkseen sääntöjen suunnittelun. Kun tämä poika keksi pykälät ja rajoitukset, niin kauttakulku tulikin matkustajille vastenmieliseksi.

Kauttakulkuliikenne, eli tunnelikausi, alkoi 10.11. -47 ja päättyi 21.12. -55. Vaikka venäläiset vielä tämän jälkeen olivat vuokra-alueella toista kuukautta, niin läpiajo suoritettiin suomalaisilla vetureilla ja ilman ikkunaluukkuja. "Näkevä juna", niin kuin Porkkalassa silloin sanottiin. (6)

Nämä veturit röhkivät "tunnelikautena" Kauklahden ja Tähtelän asemilla. (6)

Porkkalan vartiot

Rajavartioston alkulähtö ei tapahtunut suinkaan päivänpaisteessa, sillä koko valtakunnan tilanne oli vähintäänkin arkaluontoinen. Suomen ja NL:n välillä vallitsi ainoastaan välirauha, eikä lopullisesta rauhanteosta vielä ollut tietoa. Sota saksalaisia vastaan Lapissa oli käynnissä. Taistelun kumu kuului Itämereltä ja ajoittain Suomenlahden suultakin. Siellä NL:n ja Saksan merivoimat ottivat mittaa toisistaan. Liittoutuneiden valvontakomission venäläiset jäsenet puuttuivat monesti rajavartiostonkin asioihin. (6)

Tuntuva kosketus merisotatoimiin saatiin 12. joulukuuta 1944, jolloin Saksalaiset hävittäjät Z 35 ja Z 36 tuhoutuivat miinaan ajaneina Suomenlahdella. Inkoon saaristoon ajautui saksalaisten merisotilaiden ruumiita, tyhjiä pelastuslauttoja, öljytynnyreitä, ym. laivoista irronnutta tavaraa. Joulukuun puolivälistä tammikuun alkuun Ström'in ja Lövholman vartioiden sekä Bågaskärin merivartioaseman miehet keräilivät rannoille ajautuneita vainajia, jotka myöhemmin koottiin suuren yhteishautaan Inkoon kirkonkylän edustalla olevaan Stor-Fagerön saareen. Vielä kesällä v -45 löytyi muutamia vainajia ulkosaarten metsistä. Olivat silloin joulukuussa selvinneet hengissä maihin, kyenneet menemään metsän suojaan, mutta siellä menehtyneet lumeen ja pakkaseen. Tämän merellisen murhenäytelmän uhreja haudattiin Stor-Fageröön 189, Gåsöön 2 ja Högholmaan 1. Siis yhteensä 192 merisotilasta. Porkkalan vuokralainenkin ehätti mukaan vaatimalla useaan otteeseen pelastuneita merisotilaita ja rannoille ajautunutta sotasaalista heille luovutettavaksi, mutta eihän raja- ja merivartiostolla ollut mitään luovutettavaa. (7)

Porkkalan rajavartiosto kulki 12 vuotisen taipaleensa kaikkiaan kolmen nimen alla. Erillinen rajavartiosto ajan 27.11.1944 —31.12.1945, Erillinen Rajajääkäripataljoona ajan 1.1.1946 —30.6.1947, Porkkalan rajavartiosto ajan 1.1.1947 —31.12.1956.

Rajavartioston perustamisvaiheessa v -44 piti kenttävartiot sijoittaa saatavissa olevien majoitustilojen mukaan ja näinollen vartioiden sijainti ei voinut toiminnan kannalta katsottuna olla paras mahdollinen. Siksi koko alkuvuosille leimaa antavana olikin jatkuva vartioiden siirtely, yhdisteleminen ja toimintapiirien muutteleminen. Tätä siirtelyvaihetta kestikin lähes 5 vuotta, ennen kuin vartiot löysivät vakituiset paikkansa. Pääsyynä viivästymiseen oli se, että jouduttiin asumaan vuokratiloissa, jopa alivuokralaisinakin, eikä valtiolta silloin saatu varoja tonttien ostoihin eikä rakentamisiin. Vuonna 1949 saatiin tarkoitukseen käytettäväksi varoja, ja silloin alkoi, olisiko tuo nyt liioitellusti sanottu —, oikea tonttien ja rakennusten ostovimma. Tämän seurauksena majoitustilanne parani nopeasti.

1.1.1949 alkaen Porkkalan rajavartiostoon kuului esikunta ja kaksi rajakomppaniaa. Vartioiden sijainnissa tapahtui edelleen pieniä muutoksia, jotka aiheutuivat uusien rakennusten ostoista tai valmistumisista. Esitettäköön tässä se sijoitus, johon rajavartiosto lopullisesti asettui. Esikunta oli Lohjan kauppalassa.

1. PR. Psp Lohjan kauppalassa, toimintapiirinä Inkoon ja Siuntion pitäjien raja-alueet. Vartiot; Lövholm (Inkoon saaristossa), Kiviranta (Inkoon pitäjässä), Nygrannas (Inkoon pitäjässä), Päivölä (Inkoon pitäjässä), Fall (Siuntion pitäjässä), Lehtimäki (Siuntion pitäjässä).

2. PR. Psp Stensvikissä, toimintapiirinä Espoon ja Kirkkonummen pitäjien raja-alueet: Vartiot: Mustajärvi (Kirkkonummella), Humaljärvi (Kirkkonummella), Luoma (Kirkkonummella), Stensvik (Espoossa), Moisudd (Espoossa), Pentala (Espoon saaristossa). (6)

(PR = Porkkalan rajavartiosto, Psp = pääsijoituspaikka)

Entinen Päivölän rajavartioasema, joka oli rajavartiolaitoksen rakentama. (8)

Työsopimukset

Koska Porkkalan vuokra-alueen raja leikkasi viljelysmaita, niin sattui pelto-ojien ja viemäriojien laskusuita jäämään vuokralaisen puolelle. Kun vuokralainen ei ollut kiinnostunut ojien aukaisusta, niin keväinen tulvavesi seisoi pitkään suomenpuolisilla pelloilla. Paikallisten maanviljelijöiden toivomuksesta otettiin kosketus vuokra-alueen rajaviranomaisiin ja sitä kautta päästiinkin sellaiseen sopimukseen, että rajan läheisyydessä olevat laskuojien päät saadaan avata suomalaista työvoimaa käyttäen. Kutakin kertaa varten oli anottava eri lupa, jossa karttapiirroksen avulla oli selvitettävä työkohde, matka vuokra-alueen puolella, työryhmän vahvuus ja aika jolloin työ tehdään. Vuosina 1945—46 vuokralainen myönsi näitä lupia, mutta senjälkeen he ilmoittivat itse avaavansa pyynnöissä mainitut laskuojat. No, avaamisen kanssa oli vähän niin ja näin, mutta kyllä he sitä näyttivät tehneenkin, ainakin Suomen puolelle näkyvillä paikoilla. (6)

Ammunnoista aiheutuneet tapaturmat

Koska vuokra-alue oli "merisotatukikohta" ja kokonaan sotaväen asuttama, niin luonnollisesti siellä harjoiteltiin jatkuvasti. Kun harjoituksiin liittyi kovapanosammuntoja, niin ei voitu välttyä siltä että luoteja, jopa ammuksiakin, livahti joskus Suomen puolelle. Niinpä v:n -45 juhannusaattona putosi 3 it-tykin kranaattia Stor-Långö saareen Inkoossa. Rutikuiva sammalikko syttyi tuleen ja ennen kuin Inkoon rajakomppanian lähettämä sammutuskomennuskunta ehti paikalle niin metsäpalo olikin jo melkoisessa vauhdissa. Aamuyöhön mennessä palo saatiin sammutetuksi, mutta kokkotansseissa jäi sinä juhannuksena käymättä.

Muutenkin vuosi -45 näytti olleen huolimattomien miesten aikaa, sillä vuokralainen ammuskeli sorsia, jäniksiä, kettuja, ym. riistaa varsin vähin varotoimenpitein. Nähtiinpä heidän parikin kertaa ammuskelevan rajan yli uivaa tai muuten pakenevaa hirveäkin siten että luodit varmasti lensivät Suomen puolelle. Kerrankin Inkoon Ström'in kohdalla naapurin rajapartio yltyi ammuskelemaan varisparvea, eikä siinä hötäkässä tullut tarkkaan katsoneeksi minnepäin kiväärinpiippu osoitti. Vuoden 1946 aikana rajan vartijoiksi ilmestyi vihreälakkinen väki ja silloin loppui ammuskelu rajanpinnassa. Puvuista ja naamoista päätellen aikaisempi väki oli puna-armeijalaisia, ehkä alokkaita, jotka eivät osanneet asennoitua rajavartiotoimintaan.

Vaikka ammuskelu rajalla loppuikin, niin lukuisilla ampumaradoilla sitä harrastettiin entistä enemmän. Tällöinkään ei voitu välttyä harhaluotien lennoista rajan yli. 

11.8. 1950 klo 15,45 haavoittui rajan yli tulleesta luodista kotipihallaan ollut 15-vuotias Gunnar Fagerström. Luoti osui poskeen, lävisti alaleuan ja pysähtyi vasemmalle puolelle rintaan solisluun alapuolelle. Tulokulmasta päätellen luoti oli tullut yläkulmalla ja sen iskuvoima oli melkein lopussa. Siis kaukaa ammuttu. Tapahtuman selvittely vaati 12.8. -50—23. 5. -51 välisen ajan, 6 kirjelmää (4 suomalaista ja 2 NL:sta) 4 kohtaamista ja 2 raja valtuutettujen istuntoa, ennen kuin asia saatiin pois päiväjärjestyksestä. (6)

Heikki Laulajaisen muistelmia Inkoosta v. 1944 - 1956

Yliluutnantti Heikki Laulajainen.

Kivihiilinen lehmähuvila

Vuoden 1944 marraskuun puolivälissä olin vänrikki Viljo Eemil Niemelän, kanssa majoitustiedustelua suorittamassa Inkoon pitäjässä. Kuuluimme siihen etukomennuskuntaan joka valmisteli paikkoja Porkkalan rajavartioinnin aloittamiseksi. Kun Inkoo oli täysin ruotsinkielinen paikkakunta ja me emme sanottavasti osanneet "maan kieltä", niin jouduimme moniin kiusallisiin tilanteisiin. Muistanpa erään kerran kun olimme etsimässä Inkoon Ström'iin johtavaa kärrytietä. Heti kärkeen lienee syytä mainita, että emme kulkeneet kartat kainalossa, vaan toimeen piti tulla koko Etelä-Suomen käsittävällä taloudellisella kartalla.

No niin. Tavoitimme tien päältä Hovgård'in isännän, jolta aloimme kysellä ko. tien lähtökohtaa. No eipä siitä puhumisesta tahtonut tulla valmista kun emme oikein ymmärtäneet toisiamme. Siinä otettiin molemmin puolin ne Ruotsin ja Suomen sanat jotka satuttiin sillähetkellä muistamaan. Saimme kuitenkin selville, että kohta kivihiilestä pykätyn lehmähuvilan kohdalta vänstra sidan ja sitten päin sydiä niin sieltä löytyy. Kiitimme isäntää neuvosta ja jatkoimme matkaa. Sopivan etäisyyden päässä Niemelä tuhahteli että jopa on paikkaseudulle satuttu kun navetat on kivihiilestä ja lehmät asuvat huvilassa. Tie selvisi kuitenkin. Siitähän se lähti Runar Granholmin punatiilisen navetan nurkalta. (3)

Tapaus Vuosipone

Vuoden 1944:n joulukuun 9:n päivän illansuussa teki Solbergin vartion päivystäjä varsin merkillisen havainnon. Ikkunasta katsahtaessaan hän näet huomasi venäläisen sotilaan kopeloimassa ja tarkastelemassa vartion seinustalla olevia suksia. "Hälyytys", — karjaisi päivystäjä, ja niin syöksyi koko väki tuvasta ulos, jokaisella jotain kättä pitempää aseenaan. Suksien tarkastelija ei kuitenkaan suuremmasti hätkähtänyt, ei ainakaan sitä näyttänyt, vaan jäi odottavan näköisenä seisomaan sukset kädessään. Kovan tarinan ja viittoilun avulla saatiin hänelle selvitetyksi, että toljailetpa veli nyt vikamaisemilla. — Olet pidätetty. Jos yrität karata, niin — täältä pesee — , kuuluivat paljonpuhuvammat sanat vielä puhuvimmilla eleillä tehostettuna. Kaveri olisi mielellään lähtenyt takaisin Päivölän asemalle josta oli tullutkin, mutta eihän se enää mitenkään käynyt, vaikka raja oli ainoastaan 160:n m:n etäisyydessä. Jälkiä tutkittaessa ilmeni, että hän poika olikin tullut tietä myöten, ylittänyt pari rajapuomia, vieläpä kömpinyt suomalaisen raja-aidan läpikin. Missä lienee liikkunut miehen aatos?

Yritettiin kuulusteluakin, mutta hän ei suostunut sanomaan edes nimeään, vaan toisti lakkaamatta että hänet pitää palauttaa heti takaisin. Raportteerasin asiasta Lohjalle, josta sain käskyn miehen palauttamiseen, mutta nimi pitäisi kuitenkin saada selville, sillä eihän aikakirjoihin voida tehdä merkintää — palautettu 1 mies — . "Palauta heti, mutta ota kuitti", sanoi silloinen va komentaja majuri A. V. Rautasalo. Asia ei kuitenkaan ollut helposti järjestettävissä, varsinkaan tuon nimikysymyksen vuoksi. Niinpä ratkaisin asian omalla tavallani. Pyysin Tähtelän asemalta venäjänkielen taitoisen rautatieläisen tulkiksi ja otin yhteyden naapureihin Päivölän aseman kohdalla. Esitin asian seuraavasti: "Olemme pidättäneet erään puna-armeijan sotilaan. Kysytään olisiko hän mahdollisesti Porkkalan vuokra-alueelta. Vastaustanne varten olemme tavattavissa tässä rajapuomilla". NL:n yhteydenottajat eivät tietäneet asiasta, mutta lupasivat ottaa selvää ja sitten ilmoittaa jaa tai ei. No ei kulunut kuin vajaa puoli tuntia kun sieltä pyydettiin yhteyttä ja ilmoitettiin että heiltä on kadonnut Päivölän rautatiekomennuskuntaan kuuluva vääpeli Vasili Vuosipone. Vastasin että palautus tapahtuu heti.

Nyt oli nimi tiedossa ja pääsin ensitöikseni hämmästyttämään pidätettymme, latelemalla hänelle niitä tietoja, joita hän itse lienee pitänyt suurinakin sotasalaisuuksina. Rautatievirkamies teki kuittikaavan ja niin saattoi palautustoimenpide alkaa. Palautus ei kuitenkaan ollut sillä selvä, sillä vastaanottajat eivät suostuneet allekirjoittamaan kuittiani. Selittivät ettei heitä ole valtuutettu tai käsketty kuittaamaan. No, kun ei niin ei, Vuosiponen he joka tapauksessa saivat. 

Tuosta kuittikysymyksestä jouduin vielä liisteriin, sillä ilmoitettuani palautuksesta silloiselle adjutantille kapt. P. Norovuorelle, sain niskaani tämän tyylisen vuodatuksen: "Nyt sinä olet lyönyt kätesi kakkaan pahan kerran. Eikö komentaja käskenyt ottaa kuitin? Menet luovuttamaan miehen ehkä sotilaskarkurin, ilman kuittia. Mitäs siihen sanot jos venäläiset huomenna tai ylihuomenna pyytävät palauttamaan tämän Vuosiponen eikä meillä ole mitään todistetta siitä että olet jo palauttanut? Voi veljet tätä tyhmyyttä! Saatuani suunvuoron, pidin itselleni seuraavan puolustuspuheen: "Omasta mielestäni olen toiminut yllättävän järkevästi, sillä käskyn pääosa, palautus, on suoritettu. Kuitti on niin paljon sivuasia ettei sen vuoksi kannattanut jättää asiaa suorittamatta. Sitä paitsi, jonkinlaiseksi plussaksi lienee laskettava sekin ettei palautettu 1 mies, vaan nimenomaan vääpeli Vasili Vuosipone. Suurta viisautta, — sanoisin".

Asia lienee ollut "klaari", sillä tämän tapauksen jälkeen palvelin rajavartiolaitoksessa vielä 19 vuotta, eikä sinä aikana Vasili Vuosiponea kysytty. (2)

Tyytyväinen pidätetty

Vuoden 1944:n joulukuun lopulla kantautui korviimme sitkeitä huhuja joiden mukaan Inkoon pitäjän Vassbölen kylässä asuisi eräs leskirouva, joka on ollut vankina Porkkalan vuokra-alueella. Emme oikein uskoneet noihin huhuihin, mutta kun ne eivät ottaneet hävitäkseen, niin päätimme tarkistaa asian. Vuoden alkupäivinä 1945 rouva haettiin komppanian komentopaikalle Inkoon Skatudden'iin. Pullakahvin ääressä sitten tarinoitiin siitä vankina olosta. Omien puheittensa mukaan hän oli marraskuun 20 pnä lähtenyt sukulaisiaan tapaamaan Degerbyn pitäjän Tväran kylään. Siellä hänet oli venäläisten toimesta pidätetty, viety Degerbyn kirkonkylään ja pidetty siellä peräti toista kuukautta. Sanoi olleensa teljettynä erääseen perunakellariin, jossa olikin varsin mukavat olot. Pehkuja oli paljon, joten kylmä ei päässyt tulemaan ja ruoat kannettiin eteen niin kuin pruustinnalle konsanaan. Ensi alkuun oli kovasti kuulusteltu, mutta viimeisinä parina viikkona ei kysytty mitään, sen kun lihotettiin vaan. Kohtelu oli ollut ystävällistä ja pojat iloisia ja pyöreäposkisia. Toisen joulupäivän iltapuolella hänet oli tuotu Päivölän asemalle, saatettu metsäisellä kohdalla rajalle, autettu suomalaisen raja-aidan läpi, lojautettu karttalaukulla takamuksille ja nauraa käkätetty — "terve menoa".

Todennäköisesti tämä leskirouva, Signe Mikkola, puhui totta, sillä naapurit sanoivat hänen olleen mökiltään poissa toista kuukautta. Mikään ikätyttö hän ei myöskään ollut, omien puheittensa mukaan vasta 64 vuotias. Kysymykseemme — miksi hän sinne venäläisten sekaan tuppautui, hän vastasi: "En tiennytkään että ne ovat sieltä Karjalan-Kannakselta tänne asti hyökänneet." (2)

Hufvudstadsbladet 30.11.1944 No 325.

Radiovääpelin erehdys

Oli vuosi 1945 tammikuun 26 ja iltapäivä kun olimme raja-aitaa tekemässä Nygrannaksen vartion eteläpuolisessa maastossa, tarkkaan sanottuna rajapylväs 16:ta kohdalla. Sää oli puolisumuinen, hienoinen lumisade, lunta maassa noin puolen saapasvarren verran. Silloin näimme mustapukuisen miehen, jolla oli kivääri selässä, liikuskelevan Stubbölen pellolla vuokra-alueen puolella. Emme kiinnittäneet seikkaan erityisempää huomiota, sillä mies oli kaukana ja häipyi välillä näkymättömiin lumisateen takia. Yhtäkkiä mielenkiintomme heräsi, sillä mieshän tulla taapersi avoimella pellolla suoraan meitä kohti. Kesti melko kauan ennen kuin hän lumessa kahlaten saapui kohdallemme, pysähtyi omalle puolelleen rajaa, otti kiväärin selästään, poisti patruunat, käänsi kiväärin piipun alaspäin ja asteli suoraan rajan yli luoksemme. No johan nyt on kumma Rajanylitys suoraan silmiemme edessä. Mitäs tämä nyt on olevinaan, tuumailimme keskenämme, mutta totta se oli, siinähän mies seisoi ja tarjosi kourassaan olevia patruunoita. No eihän siinä auttanut muu kuin sanoa ne tunnetut ammattisanat, — olette kiinniotettu, jne.

Mies vietiin Nygrannaksen vartiolle, jossa jouduin toimeenpanemaan kuulustelun. Koska oma venäjänkielen sanavarastoni osoittautui riittämättömäksi, piti jostain hankkia "välikäsi" että kuulustelu saataisiin päteväksi. Ennestään tiesin että Inkoon kirkonkylässä asuva pastori Wigge osasi puhua venäjää ja niinpä käännyinkin hänen puoleensa ja pyysin häntä eräänlaiseksi "puhelintulkiksi".

Kenttäpuhelin kytkettiin Inkoon kirkonkylä—Nygrannaksen vartio puhelinlinjaan ja niin saattoi kuulustelu alkaa. Pastori Wigge Inkoon pappilassa, rajanylittäjä Nygrannaksen vartion puhelimessa ja minä kenttäpuhelimessa vartiolla. Nyt saatiin kuulla että rajanylittäjämme oli radiovääpeli Ivan Baskiroff, sijoituspaikkana Knapsholmin merivalvonta-asema Degerössä. Hän oli ollut kolmipäiväisillä meritähystyskursseilla Degerbyn kirkonkylässä, lähtenyt sieltä jalkapatikassa sijoituspaikalleen Knapsholmiin, mutta harhaillut eksyksissä pajupensaikoissa ja pelloilla ja nähtyään viimeinkin ihmisiä lähtenyt pyrkimään heidän luokseen. Tultuaan lähelle työkomennuskuntaamme hän luuli olevansa kaukana Suomen puolella ja siitä syystä tahtoi antautua. Kun hänelle selitettiin että vielä 5:n metrin päästä hän olisi voinut kääntyä kaikessa rauhassa takaisin, vastasi hän — "soromnoo, enhän tietänyt mihin pitäisi mennä."

Vielä yritin toimittaa, että piruako hän tunkee yli sellaisesta kohdasta että hiha hankaa rajapaaluja, mutta näin että miehellä ei ole hajuakaan rajamerkeistä. Muuten hän oli varsin huoleton ja avomielinen. Olisi jaksanut puhua vaikka monta vuorokautta jos vain kuuntelijoita olisi riittänyt. Ja mikä merkillisintä, hänellä oli taskussaan venäjänkielinen lasten satukirja, kulunut ja pehkaantunut, mutta näytti siltä niin kuin se olisi ollut kalliskin aarre. Siitä hän luki posmitti meille ja nauraa räkätti aivan joutavalle. Vaikutti kahelilta koko mies.

Säädetyssä järjestyksessä tein taas ilmoituksen Lohjalle, josta sain kaksisanaisen toimintaohjeen: "Palauta heti". No mitäs siinä kuin yhteyslippu ylös ja kun siihen oli saatu vastamerkki, niin tunnin kuluttua rajapuomille. Nyt tuli kuitenkin tenkkapoo eteen. NL:n yhteydenottajat eivät tahtoneetkaan Ivania luokseen. Jälleen sama selitys: "Ei ole käsketty. Ei ole valtuuksia". Ivanin naama venähti pitkäksi ja hän heittäytyi aivan puhumattomaksi kuultuaan, ettei kelpaakaan noin vaan takaisin. Pitkän takertelun ja tankkaamisen tuloksena sain yhteysmiehille selvitetyksi, että Baskiroff palautetaan heti kun he sitä pyytävät. Niin jäimme odottelemaan milloin naapurit saavat käskynsä ja valtuutensa.

Oli jo aamuyö, kun puomivartiomies soitti, että nyt punainen lamppu viuhtoo vimmatusti. Jälleen tunnin kuluttua rajapuomille ja siellähän vastaanottajat jo seisoivatkin. Nyt saatiin vääpeli Baskiroff palautetuksi, mutta ihmeen kauan ja tarkasti vastaanottajat syynäsivät miestä. Siinä valaistiin naamapuolta ja selkäpuolta, otettiin kiväärikin pois, luettiin ne neljä patruunaakin ja tehtiin jos mitä. Tuntui niin kuin vastaanottajat eivät olisi uskoneet, että palautettu on heidän miehensä. Itse Ivan oli hiljaa kuin vesi sukassa. Liekö häneltä mitään kysyttykään? (2)

Nygrannas Rådkilan kylässä. (8)

Vanha ystävä

Oli helmikuu vuonna 1945 kun olin NL:n rajaviranomaisten kanssa merirajaa merkitsemässä Inkoon saaristossa. Merkittävänä oli 5 km: n pituinen osuus Kuruudd'ista Stor-Långö'n saareen. Talvlmerkintä ei vielä silloin ollut mitenkään määritetty ja niin kävikin, että me merkitsimme katajapensailla, jotka ilman huurrettumista olivatkin hyvin näkyviä, mutta naapurit merkitsivät kaislalyhteillä, jotka taas eivät kovin kauaksi näkyneet. Siinä mennä jolkotettiin ja välillä aina pantiin merkki jäähän. Naapurien johtajana toimi luutnantti Grebennik, vallaton veitikka ja vitsiniekka. Niinpä virka-asioiden ohella tarinoitiin kaskunpätkiä ja vitsejä, mutta enimmäkseen kehuttiin toinen toisiamme aina sen mukaan miten tilanteeseen sattui sopimaan.

Merenjäällä liikkuneet tietävät, että jäällä olevan lumikerroksen alla on paikkapaikoin vettä. Jopa kovien pakkastenkin aikana. Ilmeisesti G ei ollut ennen jäällä paljonkaan liikkunut, koska hänellä oli ihmeellinen kyky löytää ne harvat vesipaikat ja samalla kastella huopatossunsa niissä. Kun sitä oli pari tuntia kestänyt, niin hänen vilttitossunsa olivatkin aikamoiset upokkaat. Tietäähän sen kun uusi lumi aina jäätyi entisten könttien päälle. Kävelykin alkoi olla jo hankalaa. Niinpä hän yltyi sadattelemaan kirottua suomalaista talvea, lunta, pakkasta ja alituista hämäryyttä. Vuodatuksensa päätteeksi hän toivoi olevansa Moskovassa, jossa ei kävellyt koskaan, vaan liikkui lyhyetkin matkat raitiovaunulla. Ennen sotia hänen huopikkaansa eivät kuulemma koskaan paakkuuntuneet. Tällä kohtaa katsoin aiheelliseksi kysäistä: "oliko gospodin leitjenant siviilissä raitiovaununkuljettaja"? Moinen kysymys huvitti häntä tavattomasti ja puheet siirtyivät taas huumorin kannalle. Tämän ensitapaamisen jälkeen meistä tulikin "vanhat tutut", sillä aina myöhemmin kun raja-asioissa kohdattiin Grebennik muisti puhutella minua "Staraja nakom", eli vanha ystävä, niinkuin venäläiset asian ilmaisevat. (2)

Kopranahkainen myssy

Tämä tapahtui keväällä 1945. Inkoon Ström´in vartion naapurina asui Västergård´in isäntä Waldemar Björkman. Hän oli muutenkin värikäs persoona, mutta vartion näkökulmasta katsottuna värikkyyttä lisäsi varsin huomattavasti hänen kuuluisa hevosensa "vanja". Se oli jo sodan aikana hänelle joutunut sotasaalishevonen, joka vankien tapaan oli työtä vieroksuva ja teki kaikki ilkeydet jotka hevonen luisessa päässään yleensä voi keksiä. Muiden ilkeyksien ohella sillä oli sellainen tapa, että se saattoi valjaissa ollessaankin pötkähtää makaamaan vaikka kirkonmäelle. Aina kun isäntä oli pellollaan töissä, niin kyllä siinä vanja kuuli kunniansa aina esi-isiään myöten. Varsinkin kyntötyössä kuultiin niin vahvaa tarinaa, että vanhemmat mummelit nykivät huivia korvilleen ja koettivat kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti kuulumattomiin. Kerran taas kun isäntä B oli pellollaan työssä, sai vanja unenpäästä kiinni, pötkähti valjaineen kyljelleen, alkaen vetää sikeitä. Isäntä tunsi tavan, antoi vanjan jäädä koisaamaan ja lähti itse vetelemään haikuja läheiseen halkoliiteriin.

Silloinpa sattuivat Ström´in vartiolle komennetut varusmiehet Arne Hollming ja Cay Gustafsson paikalle, näkivät vanjan tirsaamassa, huomasivat puolityhjän heinäsäkin pientareella ja saivat siinä silmänräpäyksessä omasta mielestään yliviisaan tuuman. Äkkiä he kahmivat pientareelta viimevuotista kuloheinää, sulloivat sitä säkin täyteen ja asettivat sen vanjalle korvatyynyksi. Sitten loikkaus metsään, mutta varmuuden vuoksi tarpeeksi kauaksi, sillä he muistivat että Björkkärin multainen koura oli suuri ja vahvan näköinen. Kohta isäntä tulikin liiteristä, huomasi korvatyynyn, vilkuili ympäristöön, kävi lähimpien pensaiden taakse kurkistelemassa, mutta kun ketään ei näkynyt, palasi hevosensa luokse, repäisi korvatyynyn pois ja lennätti sen huimalla potkulla kauas pellolle. Siihen vanjakin heräsi, nousi noin vain muina miehinä ylös ja oli valmiina työhön. Hollming ja Gustafsson eivät malttaneet olla kertomatta pilastaan ja kantautuihan se lopuksi isännänkin korviin. Silloin asia oli kuitenkin jo vanhentunut ja isännän viha lauhtunut, mutta tämän kirjoittajalle B kerran mainitsi: "Jos silloin tavoitin ne gossit niin saivatpa kopranahkaisen myssyn". (3)

Strömin vartio sijaitsi komeassa herraskartanossa vajaan 200 m:n etäisyydellä rajasta. (4)

Neuvokas lainaaja

Keväällä 1945 oli muodissa että jokaisella vartiolla tuli olla ikioma perunamaa. Kun omaa maata ei silloin vielä ollut, niin piti tyytyä vuokramaihin. Mielellään isännät vuokrasivatkin joitakin saranpäitä saadakseen sitten työvoimaa kiireimmäksi heinäajaksi. Inkoon pitäjässä sijaitseva Nygrannaksen vartiokin oli Jävors´in maista saanut vuokratuksi perunapalstan. Kun perunankylvöhetki oli käsillä, kävikin ilmi ettei pääkallonpaikalta Inkoon Skatudden'ista juuri sinä päivänä saadakaan hevosta. Vartiopäällikkö ylikersantti Pentti Juusti oli kuitenkin päättänyt laittaa perunat maahan ja päätti lainata hevosen ja työkalut läheisestä Mars'in talosta. Rajamies Olavi Koivula sai tehtäväkseen hevosen lainaamisen. Ennestään tiedettiin ettei Koivula osaa sanaakaan ruotsia ja myöskin se ettei Mars'in talossakaan järin paljon suomenkieltä tarinoida. Rohkeasti Koivula lähti matkaan, esitti isäntä Uno Fröberg'lle asiansa, mutta päänpudisteluksihan se meni vaikka Koivula koetti käsin ja elein esittää asiaansa. Silloinpas Koivula keksi! Hän romahti nelinkontin lattialle, alkaen markkeerata peltotyössä olevaa hevosta. Kun hän siinä oikein vimmatusti korskahteli ja pari kertaa hihkaisi -iiihhahahaan-, niin jopa isäntä Fröbergi´llä sytytti! Hän läppäsi Koivulaa märillä rukkasilla takamuksille ja sanoi: "Ahaa! Häst". Niin Koivula vaan tuli hestin kanssa ja perunat pantiin maahan juuri sinä päivänä kun oli suunniteltu. (3)

Iltapuhteita Nygrannaksen vartiossa. (7)

Neuvostoupseerien ihmettelyjä

Eräässä tilaisuudessa v. 1945 he ihmettelivät suomalaisen rakennustyön korkeaa laatua ja kertoivat, että kaikki Porkkalan rakennukset on tehty kuin huonekalut. Mistä niitä mestareita on jokapaikkaan riittänytkin? Vastasin, että meillä on totuttu hyvään työhön, eikä törkytyö kelpaa missään. Silloin alussa heillä tuntui olleen muutakin ihmettelemistä, kuten suuret kivinavetat, hyvinhoidetut puutarhat, erikoisenmalliset kesähuvilat ja vanhat herraskartanot. Kerran he kysyivät, että kuka siellä on työt tehnyt vai onko päivittäiset työläiskuljetukset hoidettu Helsingistä, koska työläisasuntoja ei näy koko alueella. Tähän koetin selittää, että kyllä työntekijät ovat siellä asuneet, enin osa omissa taloissaan ja vain hyvin vähäinen määrä kartanoiden omistamissa rakennuksissa, mutta minusta tuntui, että tätä he eivät uskoneet. (1)

Aiheetonta kunniaa

Suomenruotsalainen väestö on aina ollut erityisen tarkka kielikysymyksissä ja niinpä Porkkalan rajavartiostossakin jouduttiin monta kertaa vähäpätöisiin kieliriitoihin. Milloin ne olivat jotain postiosoite-, paikannimi-, tai henkilökysymyksiä, mutta kerrottakoon tässä eräs tarina rajavartioston viittakilvistä. Kesällä 1945 laitettiin Inkoossa sijaitsevien vartioiden kohdille ja vartioille johtaviin tienhaaroihin viittakilvet, tekstillä "Rajavartiosto". Tämä yksikielisyys ei ollut silloisten kunnanisien mieleen, vaan he vaativat että teksti pitää olla ruotsinkielinen. Perusteena oli se, että Inkoon pitäjä on kokonaan ruotsinkielinen, eikä kuulu edes kaksikielisiin pitäjiin. No mikäs siinä. Tehdään niin kuin hyvä tulee. Samoihin varsiin laitettiin toinen kilpi, tekstillä "Gränsbevakning". Asettelussa tehtiin kuitenkin sellainen virhe että suomenkielinen kilpi tuli laitetuksi ruotsinkielisen yläpuolelle. Tämä sai entiset kiihkoilijat nousemaan takajaloilleen ja niin he oikein TVH:n välityksellä vaativat ruotsinkielisen tekstin sijoittamista suomenkielisen yläpuolelle.

No eihän siinä mitään. Eletään maassa maan tavalla. Kilvet vaihdettiin. Juuri tämän vaihdon johdosta tulin saaneeksi glooriaa niin paljon, että sitä hohdetta on riittänyt vielä näihin aikoihin asti. Sattui näet niin, että aikaisempien riitaviittojen asettelussa toimi mestarina vänrikki V. E. Niemelä, joka kesällä -45 sitten joutui väliaikaisesti komennetuksi Lohjalle ja kun kesäloma oli siihen päälle, niin Niemelä olikin rajalta poissa pari kuukautta. Niemelän poissa ollessa minä toimin ainoana rajalla olevana upseerina, sijoituspaikkanani Nygrannas, joka oli myös virallinen yhteydenottopaikka. Juuri tänä aikana tuli käsky ruotsinkielisen viittakilven muuttamisesta suomenkielisen yläpuolelle. Panin heti toimeksi ja niin viittakilvet vaihdettiin koko Inkoon kunnan alueella. Tämän toimenpiteen johdosta sain mainetta kaikissa rajakylissä oikein roppakaupalla. "Heti viitat vaihtuivat kun tuli toinen mies remmiin". "Kyllä se miehestä riippuu". "Hän on meidän miehemme", — olivat asukkaiden kannanotot tässä asiassa. Myös kutsuja saunailtoihin ja eräisiin muihin istuntoihin alkoi sataa niin runsaasti että piti oikein ruveta säännöstelemään osanottoja. Joissakin seuroissa yritin toimittaa että viittojen vaihto ei ole henkilökohtaista ansiotani, mutta väitteeni kumottiin aina sanontaan, — älä nyt ole turhan vaatimaton, kyllähän tässä tiedetään. Niin tämä aiheeton kunnia jäi istumaan päälaelleni ja siinä se taitaa olla vieläkin? (3)

Nygrannaksen vartion tienviitta Rådkilassa. (3)

Kuran todistajat

Inkoon Sonasund'in kylässä sijaitsevassa Kivirannan vartiossa palveli rajamies ja kovettu autonkuljettaja Siekkinen. Eipä se hänenkään kielensä ollut niitä parhaimpia ruotsinmurteeseen kääntyviä, mutta toimeen oli tultava kun kerran sellaiseen ympäristöön oli sattunut. Eräänä sateisena myöhäsyksyn päivänä S tallasi linja-autolta vartiolle. Sade oli iljettävä ja kumisaappaat klonksahtelivat ilkeästi. Mieliala oli matala. Lähellä vartiota tuli vastaan Sjökullan Nyman'in vanhempi tytär, ja liversi, "gu daa gu daa". "Kuraa on, kuraa on" ."toisti" S vastaukseksi. Vartion tontilla tuli vastaan Nyholm'in nuorempi tytär Marita, "gu daa gu daa", kuului taas. "Kuraa, kuraa", -vastasi S melko äreästi. "H-tti, tarvitseeko tätä kuraa nyt joka tytön todistella" ärisi Siekkinen vartiolle tultuaan. (3)

Rajamiehet rysässä

Purjehduskautena v 1945 oli Inkoon Ström´in vartiolla armeijamallinen syöksyvene, joka oli varustettu pitkähäntäisellä unkarilaisella syöksyvenemoottorilla. Pitkillä matkoilla peli oli hieman epävarma, mutta lyhyet reissut kyllä taittuivat nopeasti. Kun Inkoon edusta oli hyvin saaririkas, niin rohjettiin ajella aina 5—6:n meripeninkulman etäisyyksiin saakka. Polttoainetta vain piti muistaa ottaa rutosti mukaan. Oli myöhäissyksy v -45. Jäähileitä näkyi jo rannoilla. Oltiin ulkoluodoilla alleja ampumassa ja lyhyt päivä kun muutenkin oli, niin tuli viivytyksi aina iltahämärään saakka. Näinollen kotiin ajo jäikin pimeän ajaksi, mutta eihän se ollut mitään ihmeellistä, sillä olihan niillä vesillä liikuttu ennenkin. Niin sitä tulla taputettiin kohti rannikkoa että vaahto pärskyi. (Mainittakoon että leveä latteapohjainen syöksyvene ei pienessä aallokossa käy jokaisen aallon pohjalla, vaan kiitää harjalta toiselle ja siitä sitten aiheutuu taputtava ääni). Täydellä vauhdilla työnnyttiin Kyllö'n ja Ålö'n väliseen melko leveään salmeen. Yhtäkkiä huomattiin jonkin esteen myötäävän keulan edessä. Samalla kuultiin ritinää ja sellaista ääntä niin kuin rättiä olisi revitty. Vauhti hidastui, mutta onneksi niin sievästi että kuljettaja ehti nykäistä hännän ylös, jolloin potkuri rullasi ilmassa.

Totesimme ajaneemme silakkarysään! Vieläpä koko veneen pituudelta! Arvasimme heti että läheisessä Rävsön nokassa asuva kalastaja Sommardahl oli varmaankin illanhämyssä virittänyt suuren silakkarysänsä tähän matalaan rantaveteen siten että vanteiden yläosat olivat huomattavasti vedenpinnan yläpuolella ja aita- ja siipiverkoilla sulkenut koko saarten välisen salmen. Tarkoituksena oli vetää tuulesta tyyneen uivat silakat suoraan rysään. Kalastuksen puolesta rysän paikka oli tietenkin hyvä, mutta samaa ei voida sanoa yöllisen vesilläliikkujan puolesta. Me olimme porhaltaneet samasta suunnasta kuin silakatkin ja niin ollen joutuneet ottopuolelta sisään. Siinä pimeässä yössä ei ollut niinkään helppoa selviytyä ulos rysästä, mutta päästiinhän siitä aikanaan. Puoshaan nokalla nosteltiin rutistuneita vanteita ylös ja muutenkin yritettiin oikoa pyydystä niin, ettei se aamulla näyttäisi kovin sekaiselta. Seuraavana aamuna kävin; kalastaja Sommardahl´ille tunnustamassa yöllisen rysänrepimisen, mutta ilokseni S ei ollutkaan vihainen, sanoi noin vaan kokeeksi virittäneensä rysänsä tuohon epätavalliseen paikkaan. Huojentuneena palasin vartiolle täysinäistä silakkaämpäriä kantaen. (4)

Inkoon rajakomppanian veneitä

Inkoon Rajakomppanian veneitä Sonasundin rannassa. (4)

R-1 oli rautarunkoinen vene, jota käytettiin kelirikkoveneenä. Myrskyllä ajettaessa vene pyrki "kyntämään" liiaksi. R-2 oli erittäin merikelpoinen tammilautainen vene. jota mielellään käytettiin sen hyvän nousukyvyn vuoksi myrskyllä liikuttaessa. R-6 oli perämoottorilla varustettu puuvene, joka matalassa kulkevana oli sopiva rantaruohikoissa liikkumiseen. (4)

Sadan pesuvadin tuuli.

Johdannoksi: Oli vuosi 1945 kun auringonpimennys näkyi Suomessa lähes täydellisenä. Matka Lövholmasta Inkoon satamaan on hieman yli 3 merimailia ja kokonaan saarten suojaama. "Pesuvati" tarkoitti tuulen voimakkuutta, eli bofooria.

Asiaan:

Inkoon satamassa sijaitsevassa Impin Kuppilassa lorvehti aina eläkkeelle jättäytyneitä merimiehiä, jotka kaljakuppiensa ääressä kertoilivat kokemuksiaan maailman meriltä. Miehemme oli palaamassa harjoituspäiviltä Lohjalta, odotteli moottorivenettä Lövholman vartiolta ja siinä sivussa iski tarinaa merikarhujen kanssa. No ei se pelkkä kuunteleminen ajanoloon miellyttänyt ja saatuaan suunvuoron miehemmekin kertoi oman meritapahtumansa. Kun kokemusta ei ollut muualta kuin Lövholman ja Inkoon väliltä, niin luonnollisesti kertomuskin liikkui niillä vesillä. Silminnäkijäin ja korvinkuulijain mukaan tapausta kuvattiin seuraavasti: Silmät tapillaan miehemme, kertoi: "Jouduin postinhakuun juuri auringonpimennyksen aikaan. Merellä oli pimeä kuin manalan portilla. Ainakin sadan pesuvadin tuuli myllersi merenpintaa niin, että maita ei näkynyt rannoillakaan. Täytyi ajaa noin vaan sormituntumalla, sillä taivaanmerkkejäkään ei näkynyt. Ei siinä säässä olisi jokapoika postinhakuun lähtenyt". Silmännurkat punaisina poika tohti näin kertoa vanhoille valtamerenkyntäjille. (4)

Keskeytynyt Ruotsinmatka

Vuonna 1946 tammikuun 20 päivänä oltiin jälleen naapurien kanssa merirajaa merkitsemässä Inkoon saaristossa. Tultuamme Lingonholmin ja Stor-Långön välitse kulkevalle laivaväylälle, havaittiin "rännin" vierellä miehen jäljet, jotka johtivat vuokra-alueelta länteen (Ränniksi sanotaan jäähän avattua laivaväylää). Ensi alkuun luultiin jonkin laivamiehen kävelleen aluksensa rinnalla, mutta jäljet olivat siksi muodottomat, että vaikuttivat vinkkelitossuilla tallatuiksi ja tämän johdosta naapureillamme oli omat epäilyksensä. Asia päätettiin tarkistaa siten, että naapureista lähti mies jäljille vuokra-alueelle ja minä länteen, jonne jäljet johtivat. Kykenin seuraamaan jälkiä 4 km:iä, mutta sitten oli jo niin paljon lumettomia paikkoja, että mitään merkkejä ei voinut todeta. Tämän 4:n km:n matkalla kävelijä oli poikennut reitiltä, käynyt Käringarna saaressa, jossa kurkistellut verkkovajaan, halkoliiteriin ja muihin ulkorakennuksiin. Arvasin, että potkukelkkaa se on ollut etsimässä. Samoin jäljet poikkesivat laivaväylästä Högholm saaren kohdalla, jossa oli myös käyty, mutta kulkija ei ollut älynnyt mennä saaren toiseen päähän, josta olisi löytynyt asutusta. Jäljet siis jatkuivat ilman potkukelkkaa.

Seuraavana päivänä naapurit ilmoittivat, että heiltä oli kadonnut sotamies Muhenberg, joka on sotilaskarkuri, pyysivät pidättämistä ja: palauttamista, Tällä välin mies oli jo poliisin toimesta pidätetty Tammisaaressa. Pidätetty, työvelvollinen Viktor Muhenberg kertoi olevansa puolalainen, joutuneensa puna-armeijan rulliin Puolan valloituksen aikana v 1939 ja olleensa siltä saakka etupäässä rakennus joukoissa Leningradin ja Olhavan rintamilla ja viimeinen siirto oli Virosta Porkkalaan. Kertoi kyllästyneensä koko armeijan meininkiin, koska poispääsystä ei ollut vihiäkään, ja kun tiesi laivaväylän johtavan Tukholmaan, niin päätti kävellä rännin reunaa sinne asti. Muhenberg palautettiin vuokra-alueelle 22.1. 1946. Lähes vuotta myöhemmin naapurit, ikään kuin ohimennen, kysäisivät uudestaan Muhenbergla, jonka sanoivat jälleen karanneen, mutta kysely vaikutti siltä kuin se ei olisi täyttä totta. (3)

Emännän viiri

Oli vuosi 1950 ja elokuu. Tarkemmin sanottuna juuri se vuosi, jolloin rajapaalujen värit muutettiin sinivalkoisiksi. Olin taas NL:n rajaviranomaisten kanssa yhteisessä rajantarkastuksessa, mutta tällä kertaa maarajalla Inkoon pitäjässä. Tultuamme Strömin kohdalle, jossa 200;n metrin etäisyydellä rajasta sijaitsi johtaja Nyblinin omistama kaksikerroksinen huvila, jonka lipputangossa oli sinikeltainen isännän viiri, herätti se naapuriamme uteliaisuuden ja aikansa keskenään pomiloituaan kapteeni Tshebotarjev kysäisi: "Mikä lippu tuo on? Eihän se ole Suomen lippu? Mikä juhlapäivä suomalaisilla tänään on?" Selitin hänelle, että se on isännän viiri, joka merkitsee sitä, että isäntä on herra talossaan ja kotona. Kun kapteeni oli tämän selvittänyt seuralaisilleen ja taas oli partaa päristetty, kysyi hän uudelleen: "Minkälainen on sitten emännän viiri? Tarkoitan, kun isäntä on poissa ja emäntä yksin kotona?" Onneksi juuri siinä silmänräpäyksessä satuin huomaamaan, että puutarhuri Böhlin'in asunnon pihan pyykkinarulla oli naisten "nimettömiä" kuivumassa. Osoitin niitä ja sanoin: "Tuolla näette emännän viirin." Sekös naapureita nauratti ja noiden viirien mukaista juttua riittikin monen kilometrin ajaksi. Kun sitten tulimme Päivölän osuuskaupan kohdalle tarjosin itselleni pullon punaista limonaadia moisen älynväläyksen kunniaksi. (3)

Kohtaaminen Neuvostoupseerin kanssa

Vuoden 1953 heinäkuussa kysäisin eräältä upseerilta, että miten hän on viihtynyt täällä Porkkalassa. "Ei kehumista", oli vastaus. Jatkossa kuulin, että Porkkala on pieni kuin kanahäkki, kaikilla joukko-osastoilla on varuskunta-alueensa, joihin toisen varuskunnan miehellä ei ole asiaa. Seurustelu tapahtuu aina samojen naamojen kanssa, eikä virkistäytymismahdollisuuksia ole. Perheen saanti merisotatukikohtaan on kiven alla ja vaikka saisikin, niin lasten koulutus jää jälkeen muista venäläisistä. "Vaikka Leningrad on näinkin lähellä, niin silti tuntuu, että etäisyys on suurempi kuin jostain Siperian varuskunnasta." "Kesä vielä jotenkin menettelee, mutta talviaika on tympeä".

Hän puhui varmasti totta, vaikka jättikin sanomatta, että ainainen koulutus, hälytysvalmius, kenttäposti, kirjesensuuri, alituinen salaaminen (omat henkilötkin olivat numeroituja) ja tietenkin vaimojen tyytymättömyys ovat niitä seikkoja, jotka ajanpitkään vaikuttavat kielteisesti. Sehän oli jo ennestään tiedossa, että Porkkalan merisotatukikohdan upseeri on paljon tiukemmissa raameissa kuin vastaavassa paikassa Venäjällä. (1)

Purjehdus viemäriojassa

Oli kevättulvien aika vuonna 1954 kun taas sain puhdin päälle lähteä katselemaan Fagervik'in maisemia. Matkaan lähdettiin Kivirannan vartion perämoottoriveneellä R-6:lla, kuljettajana rajamies Rauno Laaksonen. Asiaksi otettiin matalien rantavesien tiedustelu, lähinnä siinä mielessä että tultaisiin tuntemaan sellaiset hankalat kulkuvedet, joihin tarpeen tullen saatetaan ilman omaa syytä joutua. Jokamies ajelee merkityillä väylillä, mutta erimies ajelee sielläkin missä merikortin tekijä ei ole käynytkään.

Seurasimme mutkaista rantaviivaa välillä pilliköissä pistäytyen, nuuskimme laskujokien suita ja niemien kainaloita, matalikkojen selkiä sekä yleensä niitä paikkoja joihin järki-ihmisillä ei pitäisi olla asiaa. Näin työnnyttiin aina Fagervik'in kartanon kohdalle saakka. Sahan kohdalla päätettiin mennä maihin, mutta tulvavesi oli noussut ylös pelloille muuttaen rannan kokonaan toisen näköiseksi. Sopivaa kohtaa katsellessa huomasin multakasojen huippuja kahtena suorana rivinä. Arvasin että huippujen välissä on syksyllä kaivettu viemärioja, joka näytti vetävän jonnekin kaupan kohdalle. No siinähän tuo oli kuin tilattuna. Ei muuta kun keula paakkujen väliselle kujalle. Jonkin aikaa ajettuamme huomasimme vauhdin vähitellen hidastuvan, aivan kuin jokin olisi jarruttanut pohjan alla. Arvelimme potkurin hakkaavan heiniä tai muuta tulvavesiroskaa, mutta sitten huomasin melko kaukana olevien aitapaalujen päiden vapisevan ja yksi kerrallaan häviävän veden alle. Silloin jarrutuksen syy selvisi. Olimme ilmeisesti ajaneet veden alla olevaan piikkilanka-aitaan ja nyt potkuri kääri koko ajan lankaa ympärilleen.

Tiesimme että nyt tuli töitä. Meloimme erään olkikasan viereen, saimme moottorin sellaiseen asentoon että päästiin lankaan käsiksi ja saatiin se katkaistuksi. Tilanne ei kuitenkaan sillä selvinnyt. Potkurin paikalla oli pirunmoinen piikikkilankakerä joka tuhansin solmuin, nystyröin ja lenkein oli nivoutunut kivikovaksi möykyksi. Meloimme rantaan, vedimme perän kuiville ja aloitettiin purkamistyöt. No eihän siitä työvälineiden puutteessa tullut yhtään mitään. Kävin läheisestä kaupasta ostamassa hohtimet, vasaran sekä raudankatkaisutaltan ja niillä välineillä saatiinkin lanka pätkityksi ja tulitikun mittaisina paloina poistetuksi. Aikaa siinä kului, mutta kyllä paakkukin mureni.

Harmit eivät loppuneet siihen, sillä potkuri oli vääntynyt merkilliseksi sykkyräksi, vedenottoputki lommoutunut tukkoon ja peräpeilin ja laitojen välinen sauma irvisti pahannäköisesti. Ei ihme että siinä vähänaikaa revittiin tukkaa niin että hilse kuohui. Saimme takoa vielä pitkään ennen kuin potkuriin saatiin sen verran kouraa että edes vähäistä vetoa syntyi. Niin sitten käännettiin keula kohti Inkoon kirkonkylää. Kovin uljasta ei matkanteko ollut sillä sitäkään vähäistä potkurivoimaa ei voitu kokonaan käyttää, koska silloin ahteri olisi laskeutunut ja vesi tunkenut entistä enemmän raoista sisälle. Jo nytkin minä istuin kokkapuun nokalla niin että kengänpohjat viistivät vettä ja Laaksonen kykki niin kaukana perästä että hädin tuskin ylti ohjausvarteen. Niin saatiin ahteri pidettyä vähän ylempänä, mutta rannassa piti aina välillä käydä vettä vähentämässä.

Aikanaan tultiin Inkoon satamaan, jossa heti kiiruhdin Ingå Mekaniska-Verkstad Ab:n johtajan Emil Ekberg'in puheille. Kerroin olevani peevelinmoisessa pulassa jos venettä ei saada heti korjatuksi. Verstaan työpäivä oli jo pari tuntia sitten päättynyt, joten työmiehiä ei enää ollut käsillä, mutta "tamme-fan ja förbannat" lueteltuaan johtaja Ekberg veti haalarit ylleen ja lähti verstaaseen. Mainittakoon, että verstas oli oikeastaan veneveistämö jossa oli telakointivehkeet, joten veneemme saatiin helposti työkoneiden viereen. Potkurin ja ilmaputken korjaus ei ollut mikään konsti, mutta peräpeilin laita oli jo hankalampi. Pumpuli, kuuma piki, säkkisuikaleet ja kulmaraudat olivat poikaa siinä hommassa ja eipä ole sanottu vaikka perä olisi tullut entistä ehommaksi. Tapahtuman unohtamiseksi "kaivoin kuvetta", sillä meriselityksen antaminen Lohjalle ei minua ensinkään miellyttänyt. (5)

Kivirannan vartion vene R-6, ohjaajana Rauno Laaksonen. (5)

Eräs sorasouvi

Tapahtui sinä vuonna (1954) kun Bågaskärin merivartioasemaa rakennettiin. Koska saari oli kaukana mantereesta, oli kaikki rakennustarvikkeet rahdattava vesitse. Rakennusmestarina toimi kapteeni Mauno Reivonen Lohjalta ja siitä johtuen lohjalaiset ja osaksi rannikolla sijaitsevat vartiotkin, joutuivat osallistumaan kuljetuksiin. Lohjalta suuntautuneet kuljetukset "laivattiin" Inkoon satamassa. Reivonen oli vuokrannut erään kuljetusveneen, oikeastaan jonkinlaisen lotjantapaisen eräältä saaristolaiselta. Tasapohjainen, matalalaitainen, lauttamallinen vene oli kätevä saaristolaisten omissa kuljetuksissa, mutta ei se nyt vallan kaikkiin kuljetuksiin sentään sopinut.

Sorankuljetus ei päässyt alkuunkaan, sillä heti ensimmäisessä lastauksessa vene hupsahti merenpohjaan. Sattui näet niin, että Lohjalta tuotu sorakuorma kipattiin autonlavalta yhtenä könttinä veneeseen ja arvaahan sen kun neljä kuutiota soraa mötkähtää kahden metrin korkeudesta veneeseen ja kun työntövoima vielä sattuu ulkolaidalle, niin pohjaanmenohan siinä tulee. Sorankuljetus Lohjalta loppui siihen, mutta Kivirannan ja Lövholman vartioiden osalta sorasouvi oli vasta alkamassa, sillä nämä vartiot joutuivat kaivamaan soraveneen ylös sataman pohjasta.

Kun soravene oli pari-kolme päivää maannut veden alla ja Reivonen tarpeeksi manannut automiehiä, olikin aika ryhtyä nostopuuhiin. Venerohjo oli näet muiden satamankäyttäjien kiusana. Sain esikunnasta julmetun käskyn, jossa vaadittiin tuon satamaliikennettä haittaavan esteen pikaista poistamista. Koetin änkyttää esikuntaan, että eikö herra rakennusmestari voisi näyttää tässä nostopuuhassa teknillisiä taitojaan tai ainakin hankkisi jonkinlaisen nostolaitteen avuksemme. Reivonen piti puhettani ilkeämielisenä vihjailuna, mutta oli valmis antamaan "kultaisia" neuvoja. "Jokaisella vartiolla on ainakin yksi ämpäri ja nurkista saatat löytää hyviä purkkeja, joista sitten voit kehitellä erilaisia varrellisia kaapimia. Niitä kun toimellisesti käytät niin eiköhän paatti pulpahda pinnalle." Kiitin "kultaisista" neuvoista, mutta samalla rohkenin mainita, että näkyvä "rautainen" neuvo olisi paljon parempi. Reivonen katsoi puheeni osoittavan suurta kiittämättömyyttä ja loihe lausumaan: "Olet vuosikausia kehua retostanut ettei sinulle ole mikään mahdotonta. Näytä nyt se paljonpuhuttu taitosi."

No mikäs siinä. Näytetään! Lövholman ja Kivirannan vartioiden voimin ryhdyttiin, nostotoimiin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kun hiekkalastin päällä oli 2 metriä vettä ja hiekka oli litsaantunut tiiviiksi tantereeksi, niin eipä siinä minkäänlaisilla kaapimilla saatu montakaan jyvästä laiturille. Sitten koetettiin sukelluskonstia. Kun mies laskeutui veteen ja jalat tapasivat uponneen veneen laidalle, niin leuka juuri ja juuri ylti vedenpintaan. Sitten keuhkot ilmaa täyteen, äkkiä sukelluksiin ja siellä yritti kaapata hiekkaa ämpäriin. No ei silläkään konstilla montaakaan lusikallista saatu ylös. Enin osa sukelluksista näes muodostui "hutiksi". Kovin itkevältä tuntui koko ämpäritouhu, vaikka sitä kokeiltiin monin tavoin.

Kun kansaa alkoi kerääntyä laiturille ja toinen toistaan parempia neuvoja oli tarpeeksi kuunneltu, sanoi silloinen Lövholman vartion päällikkö rajavääpeli Reino Rautanen minulle: "Eiköhän lopeteta tämä pelleily ". "Veli, puhut kalliita sanoja, lopetetaan", sanoin ja niin mentiin keksimään parempia keinoja.

Paljon puhutusta Impin-Kuppilasta soitin automestari Viljo Emil Niemelälle Lohjalle ja pyysin hänen vahvimman kuorma-autonsa sekä paljon köyttä ja kettinkiä mukaan. Ensialkuun tämäkin pyyntö meinasi tukehtua "momentteihin" mutta yhdessä keksittiin pätevä syy millä auto saatiin Lohjalta Inkooseen. Niin sitten aikanaan sukellettiin kettingit eräänlaisiksi valjaiksi veneen ympärille ja kuorma-auton voimalla rytkytettiin sen verran että oikea laita nousi ylös ja osa lastista pääsi valumaan pois. Vaikeudet eivät olleet silti voitetut vaikka vene nousikin senverran ylös, että kokkapuu häämötti jo pinnalla. Pitkien köysien avulla yritettiin maallevetoa, mutta vene ei liikahtanutkaan. Auto nyhti minkä jaksoi, mutta pyörät vaan pyrkivät irti maasta. Sillä hetkellä sattui paikalle eräs koivutukeilla lastattu kuorma-auto, sain sen toiseksi vetäjäksi ja samalla kun miehissä puhelinpylvään vahvuisilla kangilla rytyytettiin venettä, niin jopas kuului hirmuinen korahdus kun vene irtosi pohjaliejusta. Sitten se saatiinkin liukumaan matalaan veteen. "Ääni sellainen ol tuosta, niin kuin jalkaa nostais suosta", — siteerasi rajamies Ryhänen. "Oli se", — vahvisti rajamies Kock. (4)

Inkoon kirkonkylän satama v. 1954. Henkilöt ylik. Leino ja rj Juupaluoma. (4)

Loukkuun ajo

Johdannoksi: Kun sisämaan mies tuli rannikko- tai saaristovartioon, niin ensi alkuun hän kovasti ihmetteli miksi saaristolaisten venelaiturit ovat niin korkeat. Myöhemmin hän kyllä tuli näkemään että niin pitää ollakin koska veden korkeus on varsin vaihteleva. Vuorovesi (vuoksi ja luode) ei paljonkaan vaikuta, mutta muutaman päivän yhtämittainen merituuli pakkaa rannikkoa vasten vettä niin paljon, että kestääkin hyvän aikaa ennen kuin vedenpinta palautuu jotakuinkin entiselleen. Porkkalan vesillä tämä tultiin tuntemaan varsin hyvin. Kun Itämereltä oli pari kolme vuorokautta puhaltanut hyvänlainen hiivari, niin kyllä silloin yksinäiset vesikivet katosivat, kaislat lyhenivät ja laiturit kävivät mataliksi.

Asiaan:

Oli vuosi 1954 ja elokuu, kun erään myrskyn jälkeen olin virkamatkalla Barösundin saaristossa. Matka tapahtui Kivirannan vartion perämoottoriveneellä R-6:lla, kuljettajana rajamies Rauno Laaksonen. Rantaa sahaten ajettiin Inkoon Jodböleen, jossa käytiin venemestari Strandberg'in puheilla, suunnattiin sitten Fagervikiin tarkoituksena ajaa edelleen Barösundin luotsiasemalle. Lyhin reitti veti Nötön sillan kautta josta olimme ennenkin paljon kulkeneet. Mainittakoon että Nötön salmen yli johtava vähäpätöinen puusilta yhdistää Stor-Ramsjön saaren Finbadan niemeen. Melkoisella vauhdilla työnnyimme Nötön kapeikkoon ja mikäs oli työntyessäkään kun voimakas Evinrude rullasi perässä. Jo paistoikin sillan aukko edessä ja Laaksonen hidasti vauhtia kuten asiaan kuuluikin. Ehkä parinkymmenen metrin etäisyydellä sillasta huomasin kauhukseni että veneemme nokka onkin sillankannen kanssa samassa korkeudessa, joten emme mitenkään mahdu sillan alitse. "Käännä, sammuta kone," — karjuin Laaksoselle, mutta jostain syystä hänellä ei tarpeeksi äkkiä sytyttänyt ja niin liu'uttiin vielä kohtalaisella vauhdilla sillan alle.

Salamannopeasti syöksyin etukannen alle, otsa aivan kokkapuuta vasten, tarkoituksena saada keula painumaan alas ja siten ehkä vähennetyiksi törmäyksen voimakkuutta. Takanani kuuluneesta kolinasta arvasin että myös Laaksonen oli samassa tarkoituksessa heittäytynyt mahalleen veneen pohjalle. Kuului ritinää räiskettä ja lasien helinää. Siinä sitä nyt oltiin. Litskuussa sillan alla. Kun alkuhämminki oli mennyt ohi, alettiin katsella miten oli käynyt. Keula oli painunut puoliksi veden alle ja samalla puristuksessa sillankantta vasten. Perä oli noussut ylös ja muutenkin näky oli sellainen niin kuin koko paatti olisi jostain ilmasta heitetty suoraan silta-aukkoon ja jäänyt siihen törröttämään. Poishan siitä oli päästävä, vieläpä nopeasti, ennen kuin joku paikkakuntalainen pääsee möhläyksen näkemään. Laidalta laidalle rytkyttäen saatiin keula hivutetuksi pois sillan alta niin, että lopuksi pullahdettiin avoveteen.

Nyt tuli tilaisuus katsella vahinkoja. Etukannen helat ja hantaakit repsottivat pahannäköisesti. Tuulilasi kehyksineen oli säpäleinä. Purjehdus valot roikkuivat sivuilla. Ruhjeita kolhuja ja sälöjä näkyi koko keulapäässä ja sotalippukin ajelehti meressä. Eipä ole ihme, että siinä hetkenaikaa manattiin voimallisesti, mutta sitten älyttiin että pahemminkin olisi voinut käydä. Jos en olisi heittäytynyt keulaan, niin kokkapuu olisi jysähtänyt siltaan ja aiheuttanut vielä suuremmat vahingot, ehkä koko keulapään murtumisen. Nyt veneemme oli sentään täysin liikuntakykyinen, eikä moottorille ollut tapahtunut vahinkoa. Hyväksi tuuriksi lienee laskettava sekin ettei kukaan ollut tuota "merimiestaidon" näytettä katsomassa. Muutin matkasuunnitelmaa siten, ettei luotsiasemalle mennäkään, vaan häivytään äkkiä paikalta. Jälleen tuli mieleeni kirkonkylässä sijaitseva Mekaniskaverstas ja matka suunnattiinkin sitä kohti.

Veneemme oli kuin meritaistelusta tulossa. Keulakansi repaleinen, lasit särkyneinä, valkoista lohjennutta puuta paistoi monesta kohdin. Matkan tekoa se ei kuitenkaan haitannut vaan keula kuohuen porhallettiin Inkoon kirkonkylän rantaan. Oli lauantai-ilta ja tietenkin kaikki verstasmiehet olivat jo poissa työpaikoiltaan. Tiesin sen, mutta siitä huolimatta rohkaisin luontoni ja menin verstaanjohtaja Emil Ekberg'in puheille. Kerroin tapahtuneen, sanoin olevani pahassa pulassa ja pyysin korjaustöiden aloittamista heti. Luonnollisesti Ekberg närkästyi moisesta pyynnöstä, yltyi noitumaan ja manasi että aina sinua saa olla pelastamassa pulasta. Hyväntahtoinen kun oli, ei kuitenkaan voinut olla ryhtymättä toimenpiteisiin, mutta korjausmiehet käski minun hommata ja palkata. Koska ennestään hyvin tiesin keitä verstaalla oli töissä, hyppäsin taksiin ja lähdin houkuttelemaan paria venemestaria paikalle. Sainkin kaksi tuntemaani miestä töihin. Sanoivat etteivät kehdanneet olla lähtemättä kun noin "suuri herra" kävi pyytämässä. Neljään mieheen ahersimme aamuyöhön saakka ja valmista tuli.

Vene tulikin oikeastaan entistä paremmaksi, sillä listoitukset tehtiin tammesta, lasikehykset mahongista, uudet lasit tulivat paksusta näyteikkunalasista, helat kiilsivät uutuuttaan, etukannen kolhut paikattiin vuorimännyllä ja pähkinäpuulla, joten entiseen mäntylautaveneeseen pantiinkin jalopuiset paikat. Onneksi verstaalla oli valmista jalopuuta käytettävissä, joten värien valinta ei ollut erikoisen vaikeata. Värit kun piti saada sovitetuiksi lähimain entisten näköisiksi ettei vene näyttäisi paikatulta. Erivärisillä venelakoilla tehtiin loppusilaus ja täytyy sanoa että hyvä tuli. Myöhemmin hieman jännitin että huomaavatko esimieheni tehdyn ehostuksen, mutta ilmeisesti ei, koska siitä ei mitään puhuttu. Sen sijaan kuuluivat kiitellen hyvää lakkausta, helojen kiiltoa ja yleensäkin puhtautta.

Remonttikulujen johdosta pistin käteni omaan taskuun, sillä katsoin hiljaisuuden paremmaksi kuin että tuomari Sariola tulisi röhnäämään paperille, että — Itse asiasta kuultava kertoi — . (5)

Porkkalan palautus ja rajavartioston loppuvaiheet

Kun 1950-luvulla sitten lopullisesti siirryttiin "atomiaikakauteen", ei Porkkalan merisotatukikohdalla enää ollut samaa merkitystä kuin v. 1944. Stalinin kuoltua 1953 Neuvostoliiton johtoon nousi Nikita Hrustsov, joka antoi ymmärtää, että Porkkalan palauttaminen saattaa olla mahdollista.

Jo kesällä 1955 liikkui huhuja Porkkalan vuokra-alueen palauttamisesta, mutta eihän niihin uskottu, kun nähtiin vuokralaisen linnoitustöiden ja rajavartioinnin tehostamiseen tähtäävien maastotöiden jatkuvan entisellä puhdilla. Syyskuun puolivälissä Tasavallan Presidentti sai vierailukutsun Moskovaan ja tämän johdosta alkoi uusi entistä kiihkeämpi huhumylly pyöriä.

17.9. 55 Suomen Yleisradion ylimääräisessä uutislähetyksessä ilmoitettiin, että venäläiset luovuttavat Porkkalan vuokra-alueen takaisin Suomelle noin 3 kuukauden kuluessa.

Seuraavasta aamusta alkaen suomalaiset rajapartiot ja tornitähystäjät saivat mielenkiintoista seurattavaa, jota riittikin 3 ½ kk:n ajaksi. Vuokralainen näet alkoi vimmatut puhdistustyöt, rakennustansa purkamiset sekä linnoituslaitteidensa räjäyttämiset. Melkoinen osa näistä töistä suorastaan näkyi ja räjäyttämisen osalta kuului puolellemme. Heidän puhdistustyönsä näyttivät varsin voimaperäisiltä. Roskia poltettiin kaikkien majoituspaikkojen pihoilla, latoja ja laareja tyhjennettiin, kaikki tuleen vain. Heidän polttamisintonsa meni niinkin pitkälle, että Päivölän asemalle varastoidut ratapölkytkin lyötiin tuleen.

Puiset kasarmirakennuksensa he purkivat ja rahtasivat merenrantaan, josta ne sitten laivattiin meren yli Viroon. Laivaliikenne Porkkala —Tallinna ja Porkkala—Leningrad, oli kovassa käynnissä aina jouluun saakka. Väkeä, tavaraa ja kalustoa näytti riittäneen myös rautateitse kuljetettavaksi 3931 vaunulastia. Linnoituslaitteensa he hävittivät räjäyttämällä ja ainakin rajanpinnassa olevat betoniset tulikorsut näyttivät hajonneen iskuosastotoiminnan harjoitteluissa. 

Venäläiset veturimiehet veljeilevät rj Tatu Okkosen kanssa Tähtelän asemalla. (1)

Kauklahden ja Tähtelän asemilla venäläinen rautatiehenkilöstö osoitti vallan ylenpalttista ystävällisyyttä suomalaisia viranomaisia kohtaan. Ikuinen ystävyys oli alinomaisena puheenaiheena ja valokuvausta suomalaisten kanssa nyt suorastaan pyydettiin. Aikaisemmin valokuvaus ei tullut kysymykseenkään. Meistä näytti, että heidän väkensä oli tavattomasti hyvillään päästessään pois Porkkalasta.

Rajamerkkejä poistetaan. (10)

18. —25.1. 56 välisenä aikana poistettiin rajapaalut ja rajaviitat. Venäläiset poistivat omat rajamerkkinsä samaan aikaan. 

26.1. 1956 kello 15.00 rajapuomit aukesivat Jorvaksen sillalla, Luomassa, Humaljärvellä, Mustajärvellä, Lehtimäessä, Siuntion Fall:ssa, sekä Inkoon Päivölässä ja Nygrannaksessa. Paljon puhuttu ja kirjoitettu Porkkalan marssi oli aikanut. Jokainen kenttävartio lähti vuokra-aIueelle omalta kohdaltaan.

Omalta kohdaltani jouduin aloittamaan Porkkalan marssin Nygrannaksen kohdalta. Vähän ennen H-hetkeä ryhmityttiin Degerbyn kirkolle johtavalle tielle, marssikynnyksenä tien sulkeva raja-aita. Keulan muodostivat rajamiehet ja heti perään Uudenmaan Prikaatin sotilasosasto. Tasan kello 15 leikattiin piikkilangat poikki ja marssi alkoi. Paikalle oli kokoontunut satapäinen siviiliasukasjoukko, joka marssin alkaessa paljasti päänsä ja viritti "Maammelaulun, Vårt land". Pakostakin hetkestä muodostui juhlallinen, sillä olihan kappale Isänmaata saatu takaisin, tällä kertaa ilman verta. (1)

Porkkalan palautus 1956. Sisääntulo Rådkilasta 26.1.1956. (Museovirasto)

- Kristin Lauharo -

Lähteet:

1) Rajamme vartijat 01.09.1969 No 6

2) Rajamme vartijat 01.12.1967 No 9

3) Rajamme vartijat 01.02.1968 No 2

4) Rajamme vartijat 01.09.1968 No 6

5) Rajamme vartijat 01.10.1968 No 7

6) Rajamme vartijat 01.01.1968 No 1

7) Rajamme vartijat 01.12.1966 NO 9

8) Rajamme vartijat 01.03.1976 NO 3

9) Rajamme vartijat 01.10.1966 NO 7

10) Rajamme vartijat 01.10.1981 NO 1