Sjundbyn historiaa

Sjundbyn historiaa keskiajalta 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille.

Sjundbyn kartano. (Bernhard Åström 1910)

"Ken tahtoo saada selkoa Siuntion pitäjän kaukaisemmasta tai läheisemmästä menneisyydestä, hänen on otollisinta kääntyä Sjundbyn kartanon hoitajan Henrik Lindebergin puoleen. Hra Lindeberg on nimittäin innokas kotiseutututkija, joka ei ole ainoastaan tyytynyt keräilemään kirjallisia muistoja Siuntion varhaisemmasta henkisestä elämästä, vaan joka on myöskin jyhkeän linnansa yläkertaan saanut alulle varsin kunnioitettavan, kaikenlaista vanhaa tavaraa sisältävän kotiseutumuseon. Itse Sjundbyn kartano, lähes 400 vuotta vanha, harvinaisen tanakka linnamainen rakennus ihmeellisine kellareineen ja pari metriä paksuine seinineen, on jo sellaisenaan kiintoisa nähtävyys, yhtä kiintoisa ulkoa kuin sisältä. " (Prof. J. V. Lehtonen, Suomen Kuvalehti 20.04.1929)

Siuntion Sjundbyn tunnettu historia ulottuu kauas keskiajalle. Siuntionjoen Sjundbyn kosken alapuolisessa suvannossa oli muinoin vilkas kauppapaikka. Jossain vaiheessa 1300-luvulla kosken suvannon etelänpuoleiselle mäelle (Kapellbacken) rakennettiin katolinen kappeli, joka on ilmeisesti ollut olemassa Siuntion pitäjän kirkon rakentamiseen asti, eli vuoteen 1460. Vanhojen tarinoiden mukaan Siuntion ensimmäinen kirkko on sijainnut Sjundbyssä.

"Sjundeå kyrka byggdes först av jättar i Sjundby på Kapellberget. Stenarna hämtades från Kingeliberget. " (V. E. V. Wessman 1928)

"Kapellet vid Sjundby gård. Ett stycke sydost från gården är en backe, Kapellbacken, varest finnas obetydliga spår av en fyrkantig stensättning, som i öster och väster mäter omkring 3 ½ famnar, i norr och söder omkring 3 famnar. Ett kapell förmenas fordom ha stått här. " (V. E. V. Wessman 1928)

Keskiajalla rakennettua kappelia ei enää ole, mutta sen perustukset ovat maastossa osittain yhä nähtävissä. 1930-luvulla mäeltä löydettiin soranoton yhteydessä ihmisen pääkallon osia ja luita, joten kappelin vieressä lienee ollut aikoinaan hautausmaa. Kappelin paikalle pystytettiin myöhemmin puinen risti.

Kapellbacken. (K. Lauharo 2016)

Kapellbackeniin liittyy paljon kummitustarinoita. On kerrottu mm. päättömästä "ritarista", joka vaeltelee alueella. Perimätiedon mukaan Sjundbyhyn rakennettiin muinoin luostari, jonka rakennustöissä oli 12 tanskalaista vankia. Nämä vangit haudattiin myöhemmin Kapellbackeniin ja niiden uskottiin 1900-luvun alussa siellä yhä kummittelevan.

"Nunnekloster i Sjundeå. Där Sjundby gård står skola tolv danska fästningsfångar ha byggt ett nunnekloster med ett alldeles platt tak. De begrovos i Kapellsbacken, där det skall spöka ännu i dag som är. " (V. E. V. Wessman 1928)

Vielä 1500-luvulla aluksilla saattoi nousta mereltä jokea pitkin Sjundbyn kosken suvantoon. Myöhemmin laivojen satama siirtyi Siuntionjoen suulle ja kauppapaikka Pikkalan sillan läheisyyteen, mutta veneillä ja proomuilla tapahtuva tavaroiden kuljetus jatkui yhä jokea pitkin sen jälkeenkin. Sjundbystä vietiin mm. Rääveliin erilaisia maataloustuotteita ja puutavaraa 1700-luvun lopulle asti.

Sjundbyn kartta vuodelta 1772. Kartasta löytyy päärakennuksen lisäksi mm. mylly "c", saha "d", paja "k", panimo -brygghus "n" ja humalatarhoja "R". (Sjundby; Karta öfver åker och äng med beskrifning 1772. Maanmittaushallitus, Kansallisarkisto).

Sjundbyn kartanon tarina alkaa 1400-luvulta. Kivisen kartanolinnan vaiheista saa melko hyvän käsityksen arkkitehti Berndt Aminoffin (1843-1926) kertomuksesta Sjundbyn kartanosta vuodelta 1917.

Sjundbyn kartano.

Kaikkein vanhimpia kulttuuriseutuja Uudellamaalla on Siuntion pitäjä. Vanhoja taloja, vanha kirkko iäkkäine muistomerkkeineen, muinaisia taruja ja menneiltä ajoilta polveutuvia perinnäistapoja on siellä säilynyt.

Kivenheiton päässä Sjundeån asemalta suuri maantie ja rautatie käyvät ristiin. Pohjoiseenpäin kulkee tie Siuntion kirkolle, mutta jos lähdemme etelää kohti taivaltamaan, niin näemme hetken kuluttua portin, joka jykevine kivipylväineen ilmaisee meidän saapuneen herraskartanon lähettyville.

Kartanon portista tie kulkee milloin metsäistä taivasta, milloin viljeltyjä maita myöten, mäkiä ylös ja alas, kunnes korvaan kuuluu kosken kohina, ja tuuheiden pihlajien ja koivujen lomista pilkistävät esiin iäkkään päärakennuksen valkeaksi kalkitut jykevät kiviseinät, jotka räikeinä piirtyvät korkeaa metsäistä rinnettä vasten. Kosken ylitse johtaa silta ja sen korvassa seisoo vanha, harmaakivinen myllyrakennus, saha sekä paja. Myllynkivien kumea jyske, sirkkelisahojen viuhina, pajan vasaroiden iskut sekä turbiinien suhina todistaa nykyajan uutteraa touhua ja työtä.

Silta ja talousrakennuksia. (Bernhard Åström 1910)

Itse päärakennus seisoo korkealla penkereellä. Paikottain, missä vuosisatojen sade ja myrsky on kuluttanut laastia, pilkistävät valtavat graniittipaadet esille kohottaen rakennuksen yksinkertaista monumentaalisuutta. Tiheän lehväholvin kautta tie kulkee pihalle, rakennuksen pohjoispuolelle. Ihmeellisen kaunis ja sopusuhtainen on tämä paikka, jota reunustavat pengermuurit ja varjoisat puut. Sileiksi kuluneita kivipaasia myöten astumme rakennuksen pohjakerrokseen. Mikä ihmeellinen hiljaisuus täällä vallitseekaan! Ei ainoatakaan ääntä, ei iloisia lastenääniä, ei koiran haukuntaa. Vanha palvelijatar vain niiaa hämillään keittiönovella, ja kissa hiljalleen kehrää uuninnurkassa. Ummehtunut, vanhan madonsyömän puun haju tuoksahtaa vastaamme. Kuluneet lattiapalkit ja kynnykset, vanhat n. s. delfti-uunit, syvät ikkunakomerot loihtivat eteemme muinaisen, vanhan hyvän ajan.

Koko suuri Sjundbyn kartano on nykyään tyhjänä lukuunottamatta paria pienempää huonetta alakerroksessa, jotka ovat palvelusväen hallussa, sillä sen nykyiset omistajat asuvat naapuritilalla Pikkalassa. Adlercreutzin sukukirjan nojalla voimme kuitenkin saada jonkunmoisen käsityksen elämästä Sjundbyssä sekä huoneitten käytöstä sinä aikana, jolloin kartano vielä oli asutussa kunnossa.

Siirtykäämme ajassa esim. sata vuotta taaksepäin, jolloin laamanni Carl Henrik Adlercreutz oli kartanon omistajana. Alakerran eteisestä, josta portaat johtavat toiseen kerrokseen sekä myöskin kellariin, avautui ovi oikealla isännän työhuoneeseen, jonka vieressä oli pieni vierailuhuone, kumpikin nykyisin kahtia jaettu. Rakennuksen kulmauksessa oli makuuhuone, ja suoraan edessä sali. Vasemmalla, lähinnä sisäänkäytävää holvikattoinen huone, rautaristikkoineen ikkunoissa , jota käyttetiin varastohuoneena, ja sen vieressä keittiö, johon nykyisenä aikana on tehty oma uloskäytävä. Nurkassa kaksi pienempää huonetta. Paitsi isännän huoneen mahognikalustoa olivat alakerran muut suojat sisustetut yksinkertaisin, nahkapäällyksisin huonekaluin. Muutamilla kristallikruunuilla ja perhekuvilla vain oli suurempaa taidearvoa.

Yksinkertaisia puisia portaita myöten noustiin yläkerran eteiseen, jonka valkeiksi kalkittuja seiniä koristi kaksi maalausta, Floran, Cereksen ja Minervan kuvat. Oikealla puolella oli iso sali. Tapetit olivat yksivärisiä, kattolista ja kiehkurat hiukan kirkkaammat, nurkassa seisoi delfti-uuni ja seiniä reunustivat yksinkertaiset rottinkituolit ja sohvat. Salin vasemmalla puolella olivat vanhempien lasten huoneet: poikien huone pihanpuolella, tyttärien kaksi kamaria vastakkaisella puolella, joista näköala avautui joelle, ja näiden välissä pienempi sali, jota käytettiin koulu- ja käsityöhuoneena. Tyttärien huoneitten vieressä oli n. s. vierashuone sekä lounaisnurkassa vierailuhuone. Matalat, valkeaksi maalatut seinälaudoitukset, täysin laudoitetut ikkunakomerot sekä kauniit käsinmaalatut tapetit antavat näille huoneille historiallisen taidearvon. Huonekalut, jotka osaksi ovat meidän päiviimme asti säilyneet, olivat näissä kahdessa viimeksimainitussa huoneessa valkoisia empirityylisiä ja päällystetyt suurikukkaisella punavalkoisella silkillä. Laamanni Adlercreutz oli ostanut nämät huonekalut kruununprinssi Carl Augustin kuolinpesän huutokaupasta Tukholmassa.

Kaarina Maununtyttären huone. (A. Nassokin, Hemma och ute 15.04.1911)

Paitsi näitä kahta kerrosta on rakennuksessa korkea ullakkokerros sälyhuoneineen kummassakin päädyssä sekä kellarikerros. Jäinen viima huokuu vastaan kun alakerran eteisestä laskeutuu tiilistä holvattua porraskäytävää alas. Kellari on jaettu seitsemään osaan, joita kattaa mahtavat graniittiset tynnyriholvit, kovaksi poljettu maa muodostaa lattian ja seiniin on kiinnitetty raskaita rautarenkaita, joihin, vanhojen tarujen mukaan, vankeja ja tottelemattomia palvelijoita kytkettiin. Läpitunkematon pimeys vallitsee näissä maanalaisissa holveissa. Historiallisille rakennuksille, ominainen salakäytäväkin on olemassa. Kapeana ja kiemurtelevana se johtaa kellarikerroksen keskiholvista alakerroksen pieneen vierailuhuoneeseen, jonka lattiassa näemme salaluukun.

Mitään erikoisempia historiallisia tai taiteellisesti arvokkaita muistoja ei siis Sjundbyssä ole, mutta jykevät harmaakiviseinät, jotka noin 300 vuotta ovat jaksaneet vastustaa tuhoavan tulen voimaa ja hoidon puutetta, edustavat muinaista rakennustaidettamme.

Luokaamme samalla myös silmäys kartanon historiallisiin vaiheihin. Lasse Skytte on Sjundbyn vanhin tunnettu omistaja. Hänen nimeänsä mainitaan vuonna 1417. Seuraavien sadan vuoden kuluessa ei Sjundbyn omistajista tiedetä mitään. Vasta 1539 mainitaan Henrik Rafvaldsson ja Nils Jespersson Sjundbyn omistajina. Vv. 1561 - 1568 omisti tilan ruotsalaisten ratsurien varusmestari Jacob Henriksson, liikanimeltä Hästesko, ja v. 1578 Sjundby joutui lahjoitusehdoilla Karjalan ensimäiselle laamannille, ritari Claes Åkesson Tottille. Hänen jälkeensä peri tilan hänen poikansa Henrik Claesson Tott. Tämä oli naimisissa Sigrid Vasan, Erik XIV:n ja Kaarina Maununtyttären tyttären kanssa.

Enimmäkseen laamanni Tott ja rouva Sigrid asuivat Liuksialassa, mutta nähtävästi he oleskelivat vuosina 1604 - 1616 Sjundbyssä. On oletettu, että Kaarina Maununtytärkin tämän ajan kuluessa oleskeli Sjundbyssä, ja se perustuu siihen, että Sjundbyn kirkolle lahjoitetussa erittäin kauniisti veistellyssä saarnastuolissa on paitsi Tottien ja rouva Sigridin vaakuna myöskin Kaarina Maununtyttären vaakunakuva. Heidän poikansa Åke Henriksson Tott, ritari, valtaneuvos ja sotamarsalkka, tunnettu kolmenkymmenvuotisesta sodasta »Lumiauran» nimellä, tuli sitten Sjundbyn omistajaksi. Hän, samoinkuin hänen molemmat vaimonsa, Sigrid Bjelke ja Kristiina Brahe oleskelivat arvatenkin Sjundbyssä. Hänen jälkeensä kartano joutui hänen ja Sigrid Bjelken avioliitosta syntyneelle pojalle Claes Åkesson Tottille. Kartano oli siis Tottien hallussa 72 vuotta.

Vanha kivinen päärakennus lienee rakennettu Tottien aikana, arvatenkin 1500-luvun lopulla. Koska Tottit olivat yleensä komeutta rakastavia, niin voinee olettaa, että rakennus siihen aikaan oli hyvässä hoidossa ja kallisarvoisesti sisustettu. Koska kuitenkin viimeinen Tottien suvun jäsen, Claes Tott, ei ollut erittäin sovelias suurta tilaa hoitamaan, möi hän sen v. 1650 Kroneborgin herralle, vapaaherra Gustaf Sparre Larssonille, joka oli ruotsalaisena residenttinä Ranskassa.

1670-luvulla mainitaan Sjundbyn omistajana Turun hovioikeuden presidentti, kuninkaallinen neuvos, Ernst Johan Creutz, Casaritzin vapaaherra sekä »Malmgårdin, Siundebyn ja Tamberforsin» omistaja. Hänen kuolemansa jälkeen asui hänen leskensä Maria Silfverhjelm Sjundbyssä. Kun Totteille annettu lahjoitus peruutettiin kruunulle, sai rouva Maria Silfverhjelm ratsuvelvollisuutta vastaan pitää tilan, mutta talon kunnossapito näyttää olleen varsin vaivalloista päättäen siitä, että muuan tarkastusinstrumentti v. 1694 osoittaa sekä maanviljelyksen että rakennusten olleen aivan rappiolla.

V. 1695 möikin rouva Silfverhjelm Sjundbyn Vesterbottenin maaherralle Otto Vilhelm Löwenille, joka jo 1698 puolestaan möi tilan kuninkaalliselle rahastonhoitajalle Tomas Adlercreutzille. Tämä mies, jonka oikea nimi oli "Tuomas Erikinpoika" (Tomas Eriksson, myöh. Teuterström) ja joka oli kotoisin Teutarin talosta Lohjalta, oli nuorukaisena tullut Tukholmaan. Uransa hän oli alkanut Erik Flemingin renkinä, kohosi asteissa kirjanpitäjäksi Flemingin talossa, pääsi sitten kuninkaan palvelukseen ja sai lopulta palkinnoksi rehellisyydestään ja uutteruudestaan kuninkaallisen rahastonhoitajan toimen. Suomessa hän omisti useita suuria tiloja. Paitsi Sjundbytä oli hänen hallussaan Kiiala ja Boe Porvoon pitäjässä, Raala Nurmijärvellä, Tammisaaren latokartano, sekä niiden lisäksi useita pienempiä taloja ja tiloja.

Thomas Adlercreutz 1643 - 1710. (Valokuva maalauksesta, K. Lauharo)

Ruotsissa hän omisti Hagan kuninkaankartanon Upplannissa sekä kivitaloja Tukholmassa. Maan arvo oli tosin hiukan toisellainen silloin kuin meidän aikanamme, mutta sittenkin häntä pidettiin varsin mahtavana maanomistajana. Sjundbystä ja siihen kuuluvasta Sunnanvikin ratsuvelvollisesta säteristä hän maksoi 6000 taalaria kuparirahassa, mikä summa vastannee noin 4000 Ruotsin kruunua. Nykyään hinta nousisi kai seitsennumeroiseen lukuun Suomen markoissa.

Vaikka Sjundby, Adlercreutzin lunastaessa sen itselleen, oli täydellisessä rappiotilassa, sai hän sen niinä 12 vuotena, joina se oli hänen hallussaan, erinomaiseen kuntoon. Paha kyllä sai kartano hänen kuoltuaan kokea monta kovaa. V. 1713 vihollisjoukot kävivät siellä ryöstämässä, ja 10 vuotta myöhemmin tuhosi tulipalo suurimman osan sivurakennuksista sekä kaikki puu-osat päärakennuksessa. Onneksi kartanon seuraava isäntä, eversti Otto Mauritz Krebs, joka oli naimisissa Tomas Adlercreutzin tyttären, Helenan kanssa, oli tarmokas ja toimelias mies, ja hänen aikanaan tila saatettiin mallikelpoiseen kuntoon. Sen lisäksi hän otti innolla osaa kunnallisiin asioihin ja järjesti pitäjän taloudelliset ja hallinnolliset olot hyvään kuntoon. Tila oli noin 40 vuotta hänen hallussaan.

Krebsin lapset, joista ei ainoakaan ollut perinnyt isän tarmokkaisuutta, möivät kartanon asessori Henrik Adlercreutzille. Sen jälkeen on Sjundby kulkenut polvesta polveen isältä pojalle, kunnes rouva Selma Lindeberg, o. s. Adlercreutz ja hänen miehensä maanviljelysneuvos Thure Lindeberg edellisen veljen kuoleman jälkeen tulivat kartanon omistajiksi.

(Berndt Aminoff, Otava 01.05.1917 no 5)

Sjundbyn kartano on yhä asuinkäytössä, joten päärakennuksen piha ja puutarha ovat yksityisaluetta. Kartanoon järjestetään kesäisin yleisöopastuksia.

Sjundby talvella. (K. Lauharo 2015)

- Kristin Lauharo -