Tomasbölen paperimylly

Raaseporin Kullaanjärven vesistön jokien ja järvien ketju laskee kirkkaan vetensä Pohjanpitäjänlahteen. Järvien välissä on eräs virtapaikka nimeltään Tomasbölen koski ja sieltä löytyy pieni, mutta merkittävä palanen maamme teollisuuden historiaa.

Tomasbölen koski (Kuva: K. Lauharo)

Tämän melko vaatimattoman kokoisen, mutta kauniin pähkinäpensaiden reunustaman kosken rannalta Suomen paperiteollisuus sai alkunsa. Paperi oli 1600-luvulla kallista ja vaikeasti saatavaa. Sen tarve alkoi kasvaa maassamme varsinkin Turun Akatemian perustamisen (v. 1640) jälkeen. Turun piispa Juhana Gezelius vanhempi ryhtyi toimeen 1660-luvun puolivälissä tilanteen parantamiseksi. Gezelius suunnitteli paperimyllyn perustamista Marttilan pitäjässä sijainneen kosken äärelle ja sen johtoon hän tarvitsi ammattitaitoista mestaria. Tähän tehtävään löytyi saksalainen paperimestari Bertil Obenhar.

Obenhar hylkäsi kuitenkin Gezeliuksen ehdottaman kosken sopimattomana ja alkoi piispasta riippumatta rakennuttaa vuonna 1666 paperimyllyä Pohjan pitäjän Thomasböleen. Myllyn paikka vuokrattiin Thomasbölen rälssitilan silloiselta omistajalta Carl Billsteniltä. Obenhar sai lankonsa turkulaisen kultaseppä Zachris Witten ja ratsumestari Henrik Falkenhagenin osakkaiksi hankkeeseensa.

Maanmittaushallitus. Thomasböle; Karta öfver Strömmen med beskrifning 1741.

Thomasbölen paperiruukki valmistui maaliskuussa 1667. Paperimylly pystytettiin Thomasbölen (nyk. Tomasböle) koskessa sijainneelle saarelle, paperin kuivaushuone ja ruukinväen asuintilat puolestaan läheiseen rinteeseen. Tarvittava työvälineistö hankittiin Ruotsista. Falkenhagen halusi kuitenkin tämän jälkeen vetäytyä koko hankkeesta ja myi osuutensa piispa Gezeliukselle ja samoin toimi myös Witten. Pääosa tuotetusta paperista oli tämän jälkeen varattu piispan käyttöön. Obenhar myi kuitenkin tästä huolimatta salaa suuria paperimääriä muualle ja joutui näin sopimusrikkomuksen vuoksi luovuttamaan oman osuutensa paperiruukista piispa Gezeliukselle vuonna 1671. Näin koko ruukki päätyi Gezeliuksen omistukseen.

Paperia valmistettiin lumpuista, jotka lajiteltiin, leikattiin ja survottiin kostutettuina tamppimyllyssä hienoksi massaksi. Massa kuivattiin ja puristettiin paperiarkiksi. Lopuksi arkit käytettiin liimaliuoksessa, ne kuivattiin sekä kiillotettiin ja sen jälkeen paperi oli valmista käytettäväksi. Lumpun saanti suuremmissa määrin oli toisinaan vaikeaa ja niinpä kirkoissa annettiin kuulutuksia, joissa kansaa velvoitettiin tuomaan vanhoja vaatteitaan paperin raaka-aineeksi. Vanhojen ja kuluneiden vaatteiden saanti helpottui kun vaihdossa annettiin neuloja, nappeja ja muita pieniä kotitaloustavaroita. Alkuaikoina käytettiin yksinomaan pellava- ja hamppukuituja, mutta myöhemmin alettiin käyttää myös valmistuksen kannalta helpompaa puuvillakuitua, vaikkakaan siitä ei saatu yhtä hyvää paperia. Suomen ensimmäinen puuhiomo perustettiin Tampereelle 1865 ja sen jälkeen suurin osa maassamme valmistetusta paperista on tuotettu puukuidusta.

Thomasbölen paperiruukki toimi vuoteen 1713 asti. Isovihan aikana ruukki tuhoutui ja sen alueella on nykyisin pieni muistokivi, joka on merkitty peruskarttaan.

Tomasbölen paperiruukin paikka ja muistokivi. (Kuva: K. Lauharo)

Piispa Gezelius perusti pian Thomasbölen paperimyllyn valmistumisen uuden kirjapainon Turkuun. Hän julkaisi Raamatun ja Virsikirjan lisäksi oppikirjoja, niistä tunnetuin teos lienee "Yxi paras lasten tawara". Kirjapainotarpeisto suomalaisissa kirjapainoissa oli valtaosaltaan peräisin saksalaisista tai saksalaissuuntaisista kirjasinvalimoista. 1600-luvun kirjanpainajalle oli ilman muuta selvää, että suomalainen tai ruotsalainen sana oli aina ladottava fraktuuralla tai schwabachilla, latinankielinen antiikvalla tai kursiivilla.

Suomalaisissa sanomalehdissä fraktuuralla oli vankka asema 1900-luvun alkuvuosiin asti. Antiikvaa käytettiin tuolloin lähinnä vain kaunokirjallisuudessa, tieteellisissä teoksissa ja osassa aikakauslehtiä. Nuorempi polvi jo oli tottunut lukemaan antiikvaa kansakoulun oppikirjoissa, mutta vanhempi väestö vaati yhä sitä "oikeaa suomalaista ränttiä", eli fraktuuraa, eikä mitään "latinaa". Antiikva kirjasintyyppeihin eli fontteihin kuuluu mm. nykyisin yleisesti käytössä oleva "Times New Roman".

Fraktuuran lukemisen avuksi:

Lähteet:

Suomen kirjapainolehti 31.07.1894 no 7

Kirjapainotaidon historia / Yrjö A. Jäntti. Werner Söderström 1940.

Kirjapainotaito Suomessa. Uudenkaupungin rauhaan asti / kirj. Carl-Rudolf Gardberg. 1949.

Kirja ja kirjapainotaito / Lauri Hendell, V. A. Vuorio. Otava 1957.

Bertil Obenhar. Kansallisbiografia.

- Kristin Lauharo -