Urheilukalastus Länsi-Uudenmaan saaristossa ennen vuotta 1940.

Sportfiske i Västra Nylands skärgård före år 1940.

Urheilukalastuksen käsite syntyi 13.2.1886.

Sanalle "sport" ryhdyttiin keväällä 1886 hakemaan suomenkielistä vastinetta. Ehdotuksina nousivat esiin mm. "taito", "ripeys", "urheilu", "kiisto" ja "virkeily".

"- Sporttikalastuksessa, niinkuin uistelussa ja isompien kalojen onkimisessa, tarwitaan myöskin sekä taitoa että wirkeyttä sitä woipi siis myöskin sanoa u r h e a i n miesten toimeksi, urheudeksi." (Uusi Suometar 04.02.1886 No 28)

"- Kotikielen Seuran kokouksessa lauwantaina t. k. 13 päiwänä esitettiin sanomalehdissä ja Seuralle lähetetyissä kirjeissä esiintuodut ehdotukset sport käsitteen suomalaiseksi nimeksi. Niistä pidettiin parhaana u r h e i l u a." (Uusi Suometar 16.02.1886 No 38)

Näin syntyi käsite "urheilukalastus".

Mitä on urheilukalastus?

Kalastusneuvos Einar Hellevaara kuvaili urheilukalastusta v. 1917 mm. seuraavin lausein:

"Sekä ammatti- että urheilukalastaja toivovat saavansa kalaa, mutta edelliselle on pääasiana saada paljon kalaa käyttämällä sopivinta pyydystä, kun urheilukalastaja sitävastoin asettaa pääpainon siihen tapaan, millä hän kalan saa, ja niihin vaikeuksiin, joita hänellä on voitettavana. Oikean urheilukalastajan taito on kadehdittava. Nautinnolla ja jännitettynä seuraa sivullinenkin häntä toimessaan. Urheilukalastus onkin yhtä monipuolista kuin mikä muukin urheilu, harjoittajaltaan vaatii se taitoa, kekseliäisyyttä ja ajattelutyötä."

Siitä mitä oikea urheilukalastus on, käytiin harrastajapiireissä kiivasta keskustelua 1900-luvun alkupuolella. Heittokalastusta kelaa, vapaa ja uistinta käyttäen ei pidetty useinkaan riittävän hienona harrastuksena. Nämä asenteet oli pitkälti omaksuttu "urheilukalastuksen kotimaasta" Englannista. Perhokalastajat kuuluivat omasta mielestään korkeimpaan kastiin mitä kalastukseen nyt ylipäänsä tulee ja uistimen käyttöä pidettiin epäurheilijamaisena sekä jossain määrin jopa brutaalina ryöstökalastusmuotona.

"Verrattuna perhokalastuksen kasvattavaan merkitykseen tulevalle kalastajalle, on virvelikalastuksen eetillinen arvo yhtä kuin nolla. Jotta oppisi perhokalastuksen kunnollisesti, vaaditaan siihen muutaman vuoden työ, ja tänä oppiaikana on tilaisuus seurustella vanhempien, kokeneiden kalastajien kanssa, jotka kyllä pitävät ohjakset kireällä. Kaikki pikku asiat, joista keskustellaan, pikku tehtävät, jotka suoritetaan, kun kalastajat ovat koossa, muodostavat yhdessä urheilukalastajan etiikan. Oppii antamaan arvoa hyvälle kalapaikalle, oppii ymmärtämään, mikä merkitys sillä on ja miten helposti se voidaan pilata. Todellisen urheilukalastajan parissa oppii myös vaatimattomaksi. Toisin on sensijaan virvelikalastajan laita, joka muutamia tunteja harjoitettuaan ostaa virvelirullan ja vapa kädessä lähtee vesille ja on »täysoppinut», mutta urheilukalastaja ei hän silti ole." - Ludvig Munsterhjelm - (1)

Perhokalastajien ("flugfiskaren") mielestä virvelin käyttäjä ("spinnfiskaren") sai kalaa ihan liian helposti, eikä ymmärtänyt kaikkia urheilukalastuksen hienouksia. 

Suuri osa kansasta piti urheilukalastusta pelkästään rikkaiden herrojen joutavana hömpötyksenä ja aiheesta vitsailtiin mm. seuraavaan tapaan: "Urheilukalastus on eräänlaista huviurheilua, joka suoritetaan siten, että koukuilla varustettua perhosta uitetaan vedessä sillä tavalla, että kalat eivät siihen tartu. Tämä urheilu tuottaa suurta huvia kaloille."

Kalastusneuvos P. Brofeldt ehdotti v. 1936, että merellä vapaa-aikoinaan uistinkalastusta harjoittavista kaupunkien työläisistä ei tulisi käyttää "arvonimeä" urheilukalastaja, vaan oikeampi nimitys olisi tilapäis-, virkistys- tai huvikalastaja.

Suomen urheilukalastajain liitto.

Suomen Urheilukalastajain Liitto ry perustettiin urheilukalastajien etujärjestöksi vuonna 1919. Aloitteen tekijöinä liiton perustamisessa olivat: kirjailija Juhani Aho, professori Ernst Ehrnroth, oikeusneuvos F. O. Lilius, merenkulkuneuvos A. W. Lindberg, eversti Artur Lindberg, toimittaja Ludvig Munsterhjelm, kalastushallituksen asessori William Wallenius ja pankinjohtaja J. O. Wasastjerna. Perustava kokous pidettiin Helsingin Seurahuoneella 26.11.1919. Liiton tavoitteena oli urheilukalastuksen edistäminen, neuvonta ja julkaisutoiminta, sekä urheilukalastukseen sopivien kalavesien hankkiminen ja hoito, luonnonsuojelua unohtamatta. (2) 

Kaikilla ei ollut mahdollisuutta lähteä pohjoisen koskille lohikaloja pyytämään ja perhovälineet eivät merellä tapahtuvaan hauen pyyntiin soveltuneet. Suomen Urheilukalastajain Liiton tarkoituksena oli edistää kaikkea vapavälineillä tapahtuvaa kalastusta yhteiskuntaluokista tai tavasta riippumatta. Asenteet muuttuivat vähitellen uuden kalastajasukupolven myötä ja urheilukalastuksen käsite laajeni koskemaan kaikkea aktiivista vapakalastusta, käsittäen myös ns. "jokamiehen virvelikalastuksen".

Kalastusvälineiden kehitys.

"Onkimiehen täytyy ennen kaikkea osata onkia. Hänen täytyy koettaa harjaantua ammatillisesti taitavaksi, kyetä käyttämään pyydyksiään mahdollisimman tarkoitusperäisesti, heittämään kauas ja hienosti. Hänellä tulee olla, voidakseen nauttia urheilustaan, kuhunkin onginta-alaan soveltuvat hienoimmat vehkeet". (Juhani Aho)

Vanhin uistinkalastuksen muoto Suomessa on uistimen veto veneellä soutaen ns. "uistinkelaa" apuna käyttäen. Tätä alkeellista kalastustapaa harjoitettiin paikoin vielä pitkään 1900-luvun puolellakin.

"Uistin-pyydys on mukava kalastin, sillä siihen tarvitaan vain uistin, kohtalaisen pitkä siima ja pieni käsikela, jolla siiman voi kiertää tarpeen mukaan pitemmäksi tai lyhemmäksi. Ja jos on hyvä täkykala tai tarkotuksenmukainen lusikkauistin, voi muutamilla vesillä saada hyvänkin saaliin. Uistimia on monenlaatuisia, mutta jo vanhojen maanukkojenkin koettama ja hyväksi havaitsema on yksinkertainen lusikkauistin. Alkeellisimmassa muodossaan siksi käytetään tavallista ruoka- tai teelusikkaa, josta varsi katkaistaan ja molempiin päihin tehdään reikä. Kärkeen kiinnitetään koukku, tavallisesti kolmihaarainen, ja tyvi kiinnitetään siimaan joko nuppipäisellä vaskilankapuikolla tai muuten niin, että lusikka vedessä vedettynä pääsee kierimään ympärinsä." (3)

"Perholla-onkijan kapistuksista on vapa tärkein. Tietysti täytyy muiden välineiden, rullan ja siiman, olla sopusoinnussa sen kanssa, mutta »vapa se lopultakin on, joka työn tekee», kuten mestari-onkijamme Juhani Aho sanoi. Mitä virvelöijään tulee, on asianlaita toinen. Siksi ovatkin onkima-välineiden valmistajat kiinnittäneet niin suurta huomiota virveli- eli heittorullaan. Hintaluetteloissaan kehuvat he luonnollisesti vapojaan, mutta täydellisesti lämpenevät he vasta rulliin päästyään. Pääpainon tuntuvat he panevan rullan herkkyydelle ja jarrutus-laitoksille, joilla rullan pyörimistä säännöstellään." (4)

Englannissa 1800-luvulla onkijan apuvälineeksi kehiteltyjä Nottingham-tyyppisiä rullia käytettiin Suomessakin aikoinaan vieheiden heittämiseen. Näiden puusta valmistettujen kelojen puola oli verraten raskas, ja koska sen pyörimistä kontrolloivat mekanismit puuttuivat, niin tämä johti helposti siiman sotkeentumiseen uistinta heitettäessä. Heitot eivät olleet kovinkaan tarkkoja, mutta taitava heittäjä saavutti näillä keloilla kuitenkin yli 20 metrin heittopituuksia.

Uistimen heittokalastukseen soveltuvien kelojen kehitystyö alkoi maailmalla 1800-luvun lopulla. Skotlantilainen Peter Mallock sai patentin ensimmäiselle "Sidecaster"-tyyppiselle heittokelalle vuonna 1884. "Mallocks"-kelan ideana oli kääntyvä puola, jossa siima purkaantui puolalta sen reunan yli heitettäessä ja sen jälkeen puola käännettiin kelausasentoon. Tämä ratkaisu mahdollisti pidemmät heitot aiempiin keloihin verrattuna ja heittäminen oli muutenkin helpompaa. Kelatyypin ongelmana oli kuitenkin kääntelystä johtuva siiman voimakas kiertyminen, joka hankaloitti käyttöä.

Suomalainen Herman Renfors paranteli hieman tätä "Mallocks"-kelatyyppiä ja alkoi markkinoida siitä omaa versiotaan v. 1893. Erona alkuperäiseen kelaan oli paranneltu kääntömekanismi ja reiät puolassa, joka teki kelasta hieman kevyemmän. (5)

Onni Lindebäckin "Sporttimakasiini" Helsingissä oli ensimmäinen ja aikansa suurin urheilukalastusvälineitä myyvä liike Suomessa. Yritys aloitti mm. englantilaisen "Hardyn" kalastusvälineiden maahantuonnin 1880-luvulla.

Englantilainen kalastusvälinevalmistaja Hardy Brothers tunnettiin 1800-luvulla erityisesti perhovälineistään. Yhtiö toi 1890-luvun lopulla markkinoille uistimen heittoon soveltuvan Silex-kelan, joka poikkesi Nottingham-tyyppisistä keloista sillä, että siinä oli puolan akseliin liitetty jarrumekanismi ja siihen yhdistetty vipu, jolla voitiin pysäyttää tai hillitä puolan pyörimistä heiton aikana.

Englantilainen tekstiilitehtailija Albert Holden Illingworth sai kehruukoneiden lankapuolista idean ja kehitti maailman ensimmäisen kiinteäpuolaisen heittokelan v. 1905. Keveiden vieheiden heittämiseen soveltuvassa kelassa oli sukkulamainen puupuola siimaa varten, ja sen ympäri pyöri siimanohjainlaite kun kelan kammesta väännettiin. (6)

Insinööri Michael Holroyd Smith kehitti Englannissa oman kelamallinsa, "Royd"-kelan, joka esiteltiin Suomessa "Tidskrift för Jägare och Fiskare" -lehdessä v. 1909. Kela oli suoravetoinen ja kampi oli sijoitettu sen takaosaan. Puolan edessä oli siimanohjainkupu, joka toimitti myös kalastusjarrun virkaa. Kelan heitto-ominaisuuksia kehuttiin, mutta kelaamista pidettiin hankalana kammen sijainnin vuoksi. (7)

Illingworth- ja Royd-kelojen edustajana Suomessa v. 1909 toimi Herman Renfors.

Herman Renfors myi liikkeessään Mikonkadulla Helsingissä vuodesta 1906 alkaen ns. "yhdenkäden vapoja". Tämä oli eräänlainen kalastusvälinepaketti, johon kuului 150 cm pitkä vapa ja amerikkalaista valmistetta oleva kela.

Suomen Urheilulehdessä uutuutta luonnehdittiin mm. seuraavasti:

Huomiota ansaitseva keksintö, jonka hra Renfors on Amerikasta tuonut meille ja jonka hän yksityiskohdissa on melkoisesti parantanut, on toisen käden käytettävä heittovapa. Tämä meillä jo viime kesänä käytännössä ollut n. s. »svirvelivapa» on noin 150 sm pitkä, sievä, siro ja kevyt pyydysväline, jonka kalastaja voi palasiksi pantuna kantaa taskussaan. Tästä ongen vavasta on asiantuntija, maisteri Ivar Horlling kirjoittanut seuraavasti:

»Tämän heittovavan tarjoamat edut ovat päivänselvät. Puhumattakaan siitä, että kalastaminen tällaisella ongenvavalla käy melkoisesti helpommaksi ja vähemmän rasittavaksi kuin tavallisilla pitkillä heittovavoilla, niin siima tässä uudessa onkivavassa juoksee suorastaan rullasta, joten sen takertuminen ei ole edes mahdollinen. Lisäksi mainittakoon, että siima ei hevin tartu kalastajan jalkoihin, rannalla oleviin pensaisiin, kiviin j. n. e. Eikä virtakaan pääse siimaa sitä kerittäessä kuljettamaan, kuten usein käypi, kun kalastaja on kahlannut koskeen heittojaan tekemään.

Kaikki ne epäkohdat, jotka varokeinoista huolimatta seuraavat pitkällä onkivavalla kalastamista metsäiseltä rannalta, vavan tarttuessa oksiin ja siiman takertuessa lehtiin y. m., ovat uusmuotoista heittovapaa käytettäessä vallan poistuneet. Mahdollisuus saada kala maille on tavallista suurempi, koska siima keriytyy suorastaan rullalle, joten kala, huolimatta sen äkillisistä liikkeistä vedessä, on suuremmassa määrin kuin ennen kalastajan vallassa.

Hra Renforsilla on sitä paitsi rullia, joissa on 4-kertainen vaihtolaitos; siima saadaan siten nopeasti kerätyksi ja »svirvlaaminen» matalilla vesillä käy päinsä helpommin.

Koko onkilaitos tuntuu leikkikalulta - mutta se on perin hieno kalu». - - -

Voimme omasta puolestamme lisätä, että tämän uuden onkivavan hinta on vain kolmasosa tavallisista svirvelivapojen hinnasta, ja että tähän uusmuotoiseen onkeen voi käyttää vallan helppohintaisia siimoja 60 pennistä alkaen. (8)

Amerikkalaiset William Shakespeare jr ja Walter Marhoff kehittivät 1800-luvun lopulta lähtien heittokalastukseen sopivia "hyrräkelamalleja". Näiden kelojen puola oli läpimitaltaan pienempi, mutta leveämpi kuin englantilaisissa keloissa, jonka vuoksi kelamalli soveltui paremmin heittokalastukseen.

"Rullan ehkä tärkein ominaisuus on se, että sen saa pyörimään täysin vapaasti. Jarrulaitos on rullassa välistä hyvään tarpeeseen, mutta rätinää synnyttävä laitos on tarpeeton. Aina käytännölliset amerikkalaiset käyttävät hyvin yksinkertaisia ja vapaasti pyöriviä rullia. Arvelevat kaiketi, ettei mikään kone voi toimia niin välittömästi, silmänräpäyksellisesti ja luontevasti kuin ihmiskäsi ja sormi." (9)

Husqvarnan urheilukaupassa Helsingissä myytiin v. 1913 Shakespearen "nelikiertoisia niklattuja rullia". Saatavia malleja olivat mm. "Kalamazoo", "Ideal", "Marhoff" ja "Professional". Kelojen hinnat olivat 8:50 - 21:50 mk. Kalleimmissa malleissa oli "jarrulaite ja automaattinen puolauslaitos". (10)

Amerikkalaiset hyrräkelat saavuttivat ominaisuuksiensa ja edullisen hintansa vuoksi suosioita harrastajien keskuudessa. 1920-luvulla Suomen markkinoille tuli Shakespearen lisäksi muitakin merkkejä, kuten mm. South Bend, jonka "Level Winding Anti-Back-Lash Casting Reel" (Oreno) todettiin hyväksi vaihtoehdoksi Shakespearen keloille.

1920-luvun lopulla Shakespearelta tuli myyntiin uusi edullinen kelamalli "True blue". Paul Berghams & Co Ab oli Ruotsin Göteborgissa toiminut urheiluvälinetukku, joka tunnettiin myös tuotemerkistä "Pebeco".

Suomen markkinoiden parasta ja kalleinta amerikkalaista laatua edusti Pflueger "Norka"- ja "Supreme"-malleillaan.

Nykyaikaisten kiintokelojen eli ns. haspelien esikuvana voisi pitää Hardyn "Altex"-kelaa, joka tuli markkinoille v. 1932. Tässä kelassa oli ominaisuuksia, jotka löytyvät nykyisistäkin haspeleista, kuten mm. puolan edestä säädettävä kalastusjarru, siiman ristiinpuolaus ja laakeroitu siimanohjainsanka, jonka palautus tapahtui kammesta kääntämällä.

"Viime vuosina on englantilaisten urheilukalastajien keskuudessa tullut hyvin suosituksi kalastus n.s. kevyelläuistimella (light bait casting), joka vaatii erikoislaatuisen vavan ja etenkin aivan omatyyppisen rullan. Suomeenkin on muutamia näitä vapoja rullineen tuotettu jokin aika sitten." (11)

Halvimmat kalastussiimat oli tehty pellavasta, mutta parhaat heittokalastussiimat olivat punottuja silkkisiimoja. Yksi suosituista siimoista hyrräkeloissa oli South Bendin "Black Oreno". Vuonna 1939 Deutsche Angelgeräte Manufaktur (D. A. M.) toi markkinoille »die Sioux-Schnur» silkkisiiman, jota kehuttiin silloin maailman parhaaksi. Kyseinen siima oli punottu 1098 silkkikuitua käsittävästä osasesta. Sen sanottiin kestävän merivettä, säilyttävän pyöreytensä ja luistavan hyvin heittovavan renkaissa. (12)

Urheilukalastus - uhka saariston elinkeinoille?

Suomen itsenäistymisen jälkeisinä vuosina kesävieraiden määrä varsinkin Länsi-Uudenmaan saaristossa alkoi nopeasti lisääntyä, ja nämä toivat mukanaan uusia ja hienoja kalastusvälineitä. Saalistakin saatiin, joten kaikkea ruokakalaa ei tarvinnut enää ostaa paikallisilta kalastajilta.

1900-luvun alussa ei ollut harvinaista, että heittokalastaja sai kymmeniä haukia saaliikseen yhden päivän aikana. "Svirveln är ett utmärkt redskap, men får ej sättas i händerna på vem som helst - Virveli on erinomainen väline, jota ei voi antaa kenen tahansa käsiin". (Ossian Reuter).

Silloisen kalastuslain mukaan ulkosaaristossa ja merenrinteessä onkiminen ja muu koukkukalastus oli syvässä vedessä jokaiselle sallittu, mutta muuten ei kenelläkään sivullisella ollut oikeutta harjoittaa kalastusta yksityisille tiloille kuuluvilla vesialueilla. Laki antoi aika paljon tulkinnanvaraa sen suhteen, että missä se sallittu kalastusalue tarkalleen ottaen sijaitsi.

Kesäasukkaiden ja huviveneilijöiden kalastus aiheutti huolta saariston pää- ja sivutoimisten ammattikalastajien keskuudessa 1920-luvulta lähtien ja urheilukalastusta pidettiin vakavana uhkana saariston perinteiselle kalastuselinkeinolle. Tammisaaressa, Snappertunassa ja Inkoossa myytiin kokonaisia saaristotiloja vesialueineen varakkaille kaupunkilaisille ja tämän lisäksi nämä vuokrasivat saaristosta kalastusoikeuksia niin suurella rahalla, etteivät paikalliset kalastajat kyenneet siihen vastaamaan.

Länsi-Uudenmaan ammattikalastajat pelkäsivät lisääntyneen virvelikalastuksen koituvan haukikannan tuhoksi, vaikka itse kalastivat haukea isorysillä touko- kesäkuussa niin suuria määriä, että Helsingin kalasatamassa hauen kilohinta romahti alkukesällä noin kolmasosaan siitä, mitä hauesta muina vuodenaikoina maksettiin. Esimerkiksi pelkästään Inkoon ammattikalastajien haukisaalis oli vuonna 1925 noin 45 000 kg. (13) 

Koska hauen hinta oli huomattavasti korkeampi myöhemmin kesällä ja syksyllä, niin paikalliset kalastuselinkeinon harjoittajat alkoivat myös hankkia näitä tehokkaiksi osoittautuneita "virvelivehkeitä" itselleen. Nyt erityiseksi ongelmaksi nousi saariston kesävieraiden harjoittama salakalastus (tjuvfiske), joka mitä ilmeisimmin tyhjensi paikallisten asukkaiden omat kala-apajat. Tämän jälkeen kalavesiä valvottiin yhä tiukemmin, eikä vieraita vesilläliikkujia hyvällä katsottu.

Länsi-Uudenmaan saariston täysihoitolat ja huviloiden vuokraajat käyttivät yhtenä markkinointikeinonaan kalastusmahdollisuutta. Eräät saariston kalastajistakin oivalsivat kalastusmatkailun tuovan heille lisäansioita. Turistit saattoivat saada joiltakin paikallisilta korvausta vastaan venekyytejä kalapaikoille, ja yksi heistä oli kalastaja Anian Robert Westerholm.

Westerholmille sattui ikävä työtapaturma lokakuussa 1927. Kun hän oli soutamassa veneellään kahden helsinkiläisen virvelikalastajan kanssa inkoon saaristossa Lövholmenin lähellä, niin hän sai kalastustilanteessa uistimen koukun vasemmanpuoleiseen silmäänsä. Tapaus vaati sairaalahoitoa, mutta näkö ei ilmeisesti ainakaan kokonaan silmästä mennyt.

- Olyckshändelse. En beklaglig händelse inträffade nyligen utanför Lövholmen i Ingå skärgård. Då fiskaren Anian Robert Westerholm var sysselsatt med att ro tvenne från Helsingfors anlända herremän, vilka fiskade med var sitt svirvelspö, råkade vid ett kast kroken å draget för den ene komma i W:s vänstra öga. Han fördes omedelbart till sjukhus i Helsingfors. Synförmågan å ögat torde ej helt gå förlorad. (Västra Nyland 22.10.1927 No 119)

Timmerö Spinnfiskeklubb.

Artur Lindberg perusti urheilukalastuskerho "Timmerö Spinnfiskeklubin", joka rekisteröitiin yhdistyksenä keväällä 1935. Yhdistykseen kuului tuolloin 10 jäsentä ja sen kotipaikka oli Helsinki.

Eversti Artur Lindberg (1871 - 1941) ehti sotilasuransa lisäksi toimia elämänsä aikana myös metsäteollisuuden johtotehtävissä (Kemi-yhtiö, Ab Harviala, Pulp-Wood Oy) ja viimeiseksi ennen kuolemaansa Lojo Trädsskolor Ab:n toimitusjohtajana. Artur Lindbergin suurimpia intohimoja oli urheilukalastus kaikissa muodoissaan. Hän oli mukana perustamassa mm. Suomen Urheilukalastajain Liittoa (1919) ja Fiskodlingens Vänner - yhdistystä (1938). Lisäksi hän kirjoitti useita urheilukalastusta käsitteleviä artikkeleita eri julkaisuihin. 

Arturin veli merenkulkuneuvos Axel Valdemar Lindberg (1860 - 1941) oli myös yksi Suomen Urheilukalastajain Liiton perustajista ja hän toimi pitkään kyseisen liiton hallituksessa sen perustamisesta lähtien. Axel Valdemar oli Timmerö Spinnfiskeklubin jäsen ja hänetkin tavattiin usein haukea kalastamassa Inkoon ulkosaaristossa.

Timmerö Spinnfiskeklubb vuokrasi kolmen saaristotilan vesialueille kalastusoikeuden Inkoon ulkosaaristosta, Bastön kylän alueelta v. 1935. Kalastuskerhon tukikohta perustettiin Timmerön saarelle, jonka ympärillä kalavedet sijaitsivat, ja jossa oli kaksi huonetta käsittävä "kerhotalo". Timmerö Spinnfiskeklubb maksoi kalavesistä vuokraa 1200 mk vuodessa, joka sisälsi myös kerhon jäsenien käytössä olleen talon vuokran.

Sopimuksen perusteella kalaveden omistajalla oli oikeus edelleen harjoittaa kalastusta haluamallaan tavalla, mutta muilta paitsi kerhon jäseniltä kalastus oli kielletty. Timmeröä ja sen lähivesiä koskevaan vuokrasopimukseen sisältyi myös pykälä, että kerhon jäsenen saalis menee vedenomistajalle, lukuun ottamatta sitä osaa, jonka kyseinen kerhon jäsen haluaa pitää omiin tarpeisiinsa.

Timmerön kalastajatilan omistaja Wäinö Bäckström toimi usein kalastusretkillä oppaana ja huolehti muutenkin järjestelyistä saarella. Timmerön ympäristö soveltui mainiosti hauen kalastukseen. Bäckström oli saanut tilansa vesialueelta parhaimpina vuosina n. 2000 haukea vuodessa. Tästä suurin osa oli tullut rysällä touko- kesäkuun aikana.

Kerhon jäsenet pitivät kalastuspäiväkirjaa, jonka perusteella vuoden 1935 heinä-, elo- ja syyskuun aikana seuran jäsenet saivat yhteensä n. 300 haukea. Kalastuspäiviä oli 30, mikä tekee keskimäärin n. 10 haukea kalastuspäivää kohti. Koska myös varsinaiseen kalastuksen käytetty aika kirjattiin, niin sen tiedon perusteella saalis oli keskimäärin 2 haukea tunnissa vapaa kohti. Suurin hauki painoi 4,5 kg. Alamittaisia, alle puolen kilon haukia ei otettu saalismäärissä huomioon ja ne vapautettiin takaisin mereen. (14)

Timmerö Spinnfiskeklubin vuosikertomuksesta 1936 selviää, että kalastuskauden kokonaissaalis oli silloin 456 haukea. Kalastuspäiviä kirjattiin yhteensä 59, joista 47 kerhon jäsenille ja 12 vieraille. Ilmoitetun kalastusajan perusteella keskimääräinen saalis oli 4 haukea tunnissa vapaa kohti. Suurimman hauen sai E. Norder 26. syyskuuta ja se painoi 5 kg.  Timmerön kalastaja Bäckström ei harjoittanut rysäkalastusta hauen kutuaikana ja sen arveltiin olevan merkittävänä syynä saalismäärän kasvuun. (15)

Timmerö Spinnfiskeklubb osallistui kalanistutuksiin jo toimintansa alkuvuosina. Hauen poikasia istutettiin kerhon myötävaikutuksella Inkoon ulkosaaristoon n. 10 000 kpl vuodessa.

Fiskeberättelser från Timmerö.

"Den, som finner förströelse i att vid alla tider mellan midsommar och oktober taga gäddor på spinn, finner icke ett gäddparadis mera likt en outsinlig gäddsump än Timmerö."

- Artur Lindberg -

Gäddor i sump, fångade av slump på stump.

Vid gäddfiske använder jag som kastlina en 50 cm lång stålvajer av det 20 tradiga, silkeslena och tunna slag, som man köper hos Schröder för Fmk 7: 50 per meter. Då saltvattnet har en underbar förmåga att trots paraffinering och cerolenering snabbt göra kol, kanske hellre rost på dylika tafsar, hände mig icke bättre än att min kastlina brast, då jag fått in en stor gädda till 4-5 meters håll från båten. Gäddan blev orörligt stående i vattenbrynet med wobblern som en cigarr stickande rätt ut ur munnen. Bäckström hade redan släppt årorna och fattat haven. Och där sutto vi och glodde på den gröna gäddan, som glodde på oss.

- Stilla Bäckström, vi driver med vinden ner mot gäddan.

Och sakta drevo vi mot gäddan. Då Bäckström fann tiden inne, stack han snabbt ut den meterlånga håven. Men då fick gäddan bråttom, rusade rakt in i håven och hamnade snart nog i »holden». (Den avdelade sumpen i båtens mitt.)

Samma dag, en sannskyldig bristningsdag, brast min lina. En slinga av den hade tydligen vid ett bakslag fått känning av de skarpa kanterna på revordnaren, där denna rör sig längs den dubbelgängade, roterande valsen. Efter ett c. 20 meters kast högg en gädda omedelbart. Vid mothugget brast linan vid spöspetsen och vippade utåt några meter, där den, paraffinerad som den var, blev liggande på vattnet. Bäckström rodde till och tog in linan och i ändan på den några kilogram havsflora med inneliggande gädda.

En gång i farten berättar jag vidare.

Sedan jag väl fått linan bunden och lackerad och just höll på att veva in den på rullen, såg jag i vattnet ett stycke från båten, som jag tyckte ett par tre sammangyttrade vasstrån röra sig i motvind. Jag gnuggade mig i ögonen.

- Hör nu Bäckström, ser jag i syne eller bara eljest tvärtom? Bäckström stirrade också med runda ögon. Plötsligt klarnade situationen. Jag fick snabbt spöet i ordning och kastade. Linan föll över fenomenet, ett ryck och på kroken satt en orm. Ledsamt nog en snok, grå med svarspräcklig buk och två stora, granngula fläckar vid huvudet. Bäckström fann dock allt i sin ordning, då det även eljest fanns tillräckligt med osjäliga kräk på Timmerö, som rakt kunde skrämma slag på kvinnfolket i hallonskogen.

- Artur Lindberg -

(Finlands Jakt- och Fisketidskrift 01.11.1935 No 6)

Dagens sanning

Då jag senaste höst fiskade i vattnen kring Timmerön i Ingå skärgård, hände det sig, att en gädda i sin glupskhet begick ett grundligt misstag, då den trodde sig ha överkommit en stor och fet godbit. Under våra krumbukter längs stränder och grund hade vi råkat in i ett smalt sund med den påföljd, att kast åt ingendera sidan var lämpligt. Jag tillsade därför min roddare Renberg att maka oss närmare den ena stranden för att få utrymme till kast mot den andra. På skärgårdsmanér stack Renberg den ena åran rätt ner i djupet och började med en pendelrörelse av åran sidlänges maka båten mot stranden, medan han med den andra åran höll båten rätvinkligt mot rörelseriktningen.

Några sekunder därpå kände jag, som satt med ryggen mot roddaren, en kraftig duns i båtsuden och en vattenkaskad stänka mig i ryggen samt hörde Renberg ropa: herreje. Jag vände mig hastigt om och såg vattnet invid den nedstuckna åran statt i häftig rörelse och Renberg alldeles överstänkt av vatten och högst förbryllad. Allt detta hade åstadkommits av en väldig gädda, som lockad av årans rörelse och ljusa färg huggit ett kraftigt tag i åran i tro att det var en delikat smakbit passande för den enorma käften, men då den märkt sitt misstag, med en blixtsnabb sväng av stjärten rusat tillbaka in bland stenar och höter och därvid till avsked överstänkt roddaren och mig. Vi försökte nog därefter få gäddan att nappa på vanligt hederligt sätt men utan framgång, varför vi rådde Ernst Wasenius, som fiskade nära intill, att fortsätta våra ansträngningar under förespegling, att gäddan förmodligen skulle hugga för att på samma gång få sina tänder behövligen reparerade efter det våldsamma hugget i åran. Men han sade sig inte ha tid och att han för resten icke heller idkade praktik så här års. Under antagande att hans vägran i verkligheten hade sin grund i avsaknaden av de redskap en tandläkare i regeln omger sig med, försäkrade vi, att Timmerö nog kunde ställa för praktiken nödiga instrument till förfogande: träklubba för bedövning, hovtång, hammare och spik för extrahering, krokuttagare för det finare arbetet, korkskruv för borrning, och för plombering t.o.m. ferrumen lari stercorarii. Men han var obeveklig. Förmodligen var han arg på gäddan för att den skrämt Renberg.

- Axel Valdemar Lindberg -

(Finlands Jakt- och Fisketidskrift 01.01.1936 No 1)

Djupdraget

Detta skrives i november, då hösten kommit på allvar och stormarna gny. Svanen har tagit avsked och svalan har redan längesen flytt till Egypti land. Vid Bolaskär, Ryssharun och Långgrund, som bilda en del av det yttre skärgårdsbandet i Ingå mot söder, har krusningen på de estländska kustvattnen vuxit till sig och tornar nu i präktiga skummassor mot höjden, påminnande om exploderande minor. Men innanför detta skärgårdsbräm har man det skäligen lugnt och reder sig bra med ekan. Här kan man trots vind och våg där ute ännu en gång pröva fiskelyckan vid örar och grynnor, sommarplatserna för så många omilda ingrepp i gäddornas vällovliga lurpassande i havsbottnens mångformade djungel. Allt detta är ju bra, men var finnas gäddorna? Draget far ut och tas in, ut och in, av och till som pendeln i en Mora-klocka, tio, tjugu, hundra och åter hundra gånger utan annat resultat än några stela, nästan skramlande höterstoppar. Händerna äro blåfrusna och fingrarna med undantag av högertummen, som är helt, halvt okänsliga för annat än en pinande värk, framkallad av en sällsynt harmonisk samverkan av kallt vatten i Finska viken och ett högtryck i nordväst, fallande från Nova Semblas fjäll mot Emnås kända dalar.

- Ro hem, Bäckström, jag vill ha skållhett kaffe, ugnsvarmt vetebröd och nykärnat smör!

Och Bäckström vänder fören mot Timmerö och ror som man ror i ungdomens vår, medan jag, hopkrumpen i aktern som en gammal murkla, värmer mina händer. Havets unga tärna är fortfarande engagerad i Kung Karls jakt, varför min egen svanevita barm får tjänstgöra som kalorifer.

I stora klubbrummet på Timmerö sprakar vrakvedsbrasan, i vars ljuvliga värmekägla jag och Bäckström sätta oss till det nyskurade bordet, sörpla kaffe till vetebulle med smör på och finna livet igen värt att leva i frid, fröjd och försoning.

- Bäckström, vad skola vi nu taga oss till?

- Ja, sade Bäckström.

- Kan inte Bäckström för ombytes skull säga nej, ty då finge jag åtminstone klart för mig, att det icke lönar sig att fara ut med vettarna till Sadeln eller Hästen.

- Nej det är för sent, och för resten kan man ju icke taga i land för sjögångens skull. Härförliden, det var väl i andra veckan av november, syntes under två dagar stora troppar, den ena efter den andra, dagen lång på färd västeröver, vilket betyder att skyttet nu är slut. Eljest kan det ju hända att allorna flyger ända till jul. Men nu är det som sagt slut och vi få bereda oss på en kall och ruskig senhöst.

- Nå men gäddorna då, vart ha de tagit vägen, ha de verkligen allesamman dragit sig till de inre vattnen?

- Nej, sade Bäckström den här gången, en del kanske men icke alla. Här i yttre skärgården finnes alltid gäddor, på vintern får man ju bra på krok. Men jag är icke fullt säker om, var man skall taga dem nu. Hela oktober äro vi ju alltid ute med vassbuksskötarna och i november fiska vi strömming, varför det icke blir tid att greja med gäddrevarna. Gäddan är nog på djupet men var är kinkigt att säga. Om vi tar oss över ett slag till Lövö, kunde vi få veta något av Rehnberg, som har revarna ute hela hösten. Och hur skulle det vara att försöka med dedär . . . dedär djupdraget.

Bäckström är en i allo aktningsvärd och korrekt 35 års man, som skrattar endast då han får höra något verkligt kvickt eller roligt. Det var av en ren händelse jag kom att konstatera detta. Mina klubbkamrater påstå, att de omedelbart efter första bekantskapen med Bäckström kommit underfund med denna förnäma egenskap. Jag tror dem icke. Första gången jag hörde Bäckströms hjärtliga skratt var när jag frågade honom om deras 4 och 5 kilograms gäddor.

Då Bäckström nämnde djupdraget skrattade han icke, men han höll tydligen andan, då han snabbt men i övrigt med alla tecken till djup vördnad lämnade rummet för att ordna för färden till Lovö. Och under den kvartstimme färden dit tager i anspråk hinner jag till ackompagnemang av en dunkande Wickström-motor berätta en del av djupdragets förhistoria.

Sommaren 1931, då jag bodde i Borgkarla - så påstår nämligen ortsbefolkningen att Porkala hette i tidens begynnelse - läste jag i någon tidning eller tidskrift om en nyuppfunnen metod att ro drag på hösten, då gäddorna dragit sig ut på djupet. I ändan av en 50-60 meters lina skulle anbringas ett tungt blysänke med ögla i vardera ändan. Från detta skulle utgå en 2-3 meter lång tafs, i vars ända knutits en amerikansk wobbler. Vid fiske komme sänket att släpa långs sjöbottnen, medan wobblern såsom varande av trä skulle hålla sig ett stycke ovanom. Särskilt poängterades att rodden skulle vara mycket långsam. Enligt meddelarens uppgift hade på de inre fjärdarna i Borgå skärgård med sådana dragdon goda resultat uppnåtts. Då ju varje slag av experimenterande hör till de nöjsammaste momenten i allt fiske, var jag icke sen att på en kasserad laxlina montera en sådan tillrustning. Och med detta don har jag sedan 1931 under kalla höstdagar rott tills min kraft förgått på djupa vatten och medeldjupa, på inre och yttre fjärdar och lite varstans utan att få så mycket som en prick en gång. Detta sista är knappast riktigt, ty de djupa fåror som min wobbler tidtals plöjt i Finska vikens tångruggar vittna nogsamt om att många och långa prickar fått skåda det direkta dagsljuset vid flyttningen från ena sidan av båten till den andra eller tvärtom.

Men idag skall ett sista försök göras. Jag är desperat. Båten har tagit törn mot stranden av Stor-Lövö. Rehnberg, som sett oss komma och sprungit ner, får fånglinan och slår den kvick som en girs i dubbelt halvslag om en sten. Inte för att jag nånsin funnit girsen särskilt kvick i vändningarna, men kvick är han, Rehnberg, och snabb även då han gör bruk av talets gåva.

- Goddagstigpåvarsågod - har detvaritgottfiske - Violaståinteivägen - ochErikspringoppochbedmammakokakaffe.

Ett smattrande allegro vivace con fuoco, amore et brio furioso med en och annan 32-endedels paus.

Sedan alla formaliteter undangjorts, börjar jag tentera Rehnberg i fråga om gäddorna.

- De äro på djupet. I början av veckan hade jag revarna på 2 -3 meters vatten och fick just ingenting, men så flyttade jag dem till Verkholmen på 8-10 meters vatten och då blev det bra. Fast jag bara hade strömming att beta med, fick jag på 30 krokar 6, 7 och igen 6 gäddor tre dagar å rad - och snygga gäddor. Nästan alla beten voro omtuggade, men si strömmingen vill inte riktigt duga och levande mört är man icke karl att få den här tiden.

Vi begåvo oss alltså i väg till Verkholmen. Den rodde vi runt i sicksack utanför tångbranten och togo sedan fjärden mellan Verkholmen och Laverörarna kors och tvärs, i cirklar, spiraler, paraboliska hyperbler och diaboliska parabler. Med fin förståelse för Selim Rödlins "sinus alpha/sinus beta" i uppsatsen om fiskarnas synorgan rodde vi till slut i sinusoider. Allt utan minsta resultat. Rehnbergs pratkvarn hade för länge sen stannat. Om jag givit mina egna tankar utlopp, hade sannolikt vartannat ord börjat med fa, he eller jä, för omväxlings skull emellanåt kanske högortografiskt med djä.

Hemkomna slogo vi oss ner i storstugan, där Bäckström väntade oss i skepnad av ett väl tillrättalagt frågetecken. Jag kände mig manad att hålla tal.

- Hör på gossar, jag är blixtförbannad och bjuder på kask. Rehnberg hämtar kaffe och Bäckström tar upp huvudsaken ur handväskan.

Aldrig har en folktalare haft ett tacksammare auditorium, ej heller någon fältherre sett sina order fullgöras med större uppskattning av tidens betydelse.

- Varför får man inga gäddor?

- Jag tror, sade Bäckström, att det där djupdraget går för djupt och att själva wobblern dessutom har alltför tama rörelser, om några alls, då man för att inte skrapa bottnen med den måste ro så ytterst långsamt. Om gäddorna äro som man säger på djupet, så tror jag heller icke att de för den skull ligga plitt platt nere på bottnen som andra murmeldjur.

- Tror Bäckström att det finnes plittplatta murmeldjur på havsbottnen?

- Huru var det i fjol, inföll Rehnberg, då direktören, häradshövdingen och översten voro här en dag i slutet av oktober. Häradshövdingen kastade vid Verkholmen och fick ingenting, översten fick ju här norrpå en stor gädda, som högg uppe i strandstenarna, jag minns att draget nästan föll på land, men direktören rodde ju drag på vanligt sätt med lagomt sänke ute på fjärden och kom hem med 23 gäddor.

- Som vägde tillsammans 8 kilogram, passade jag på att inflicka, och som sedermera åkte tillbaka i sjön så när som på två, också de ingenting att tala om. Den jag tog uppe i stranden vägde ju 4 kilo.

- Var det med eller utan kass, frågade Bäckström.

- Ömt älskade Bäckström, gör inte så gräsligt dumma frågor, vad betyder 50 gram hit eller dit. För resten är klockan halv fem, så vi få ge oss av för att hinna till sextåget. En liten påtår kan i alla fall inte skada, men Bäckström, häll inte för mycket, det finns många grynnor mellan här och kyrkobyn. - Och då sade Bäckström: - 50 gram hit eller dit.

Djupdraget, som jag kallar det, har åtminstone i min hand visat sig fullkomligt ineffektivt. Och ändå tycker jag mig ha förbättrat det mot vad den ursprungliga beskrivningen på sin tid gav vid handen. Här nedan följer en schematisk teckning av det av mig använda redskapet.

Det ges ju situationer på senhösten, då spinning icke kan komma i fråga för köldens skull. Någon gång har det ju t.o.m. hänt, att isbildningen i spöriugarna tekniskt omöjliggjort allt kastande. Vid sådana tillfällen måste man ju tillgripa någonting annat och då blir den vanliga dragrodden det enda möjliga. Små gäddor kan man ju alltid få om man vill, ibland flere, ibland färre, men de större gäddorna höra till de sällsynta undantagen. Enligt vad som påståtts vore ett s. k. djupdrag ägnat att få fram undantagen litet oftare. Mig har det icke lyckats, men kanske någon annan liebhaber har bättre tur. Eller förmåga.

- Artur Lindberg -

(Finlands Jakt- och Fisketidskrift 01.01.1936 No 1)

Gäddorna under solskensdagar

En kokhet dag med bottenbrännande sol och svag SW vind läto gäddorna i Timmerö vattnen tala med sig först efter långt parlamenterande. Undertecknad envisades med en liten gul wobbler, som därintills intagit en helt dominerande ställning med avseende å fångstförmåga. Resultatet var efter ett två timmars fiske mitt på dagen, närmare bestämt mellan kl. 12 -14, en (1) gädda och några svärord. En annan kastade vid samma tid med blankt Red Eye och fick 2 gäddor. En tredje bjöd på en anlupen Reflectdevonspinnare och lyckades åstadkomma 2 gäddor plus 1 liten sådan. Men den fjärde herrn, som tagit lärdom av tidigare fisken under liknande förhållanden och dessutom är justitierådman vid magistraten i Helsingfors, bytte, då han kl. 12.30 ännu icke fått hugg, sitt blanka drag mot Columbi ägg i form av en svart sked med röd stimlapp - och fick 10 gäddor.

Då vännerna träffades vid lunchen, sade den som fått två gäddor: »Det var en intressant upplevelse». Och detsamma säger den, som trots sin inbillade visdom fick endast en d. v. s.

- Artur Lindberg -

Visa från sjön

Där vågorna slå emot klippor och skär,
där stå vi med spinnspö i hand
och måtta med skeddrag, så långt som det bär,
och måtta åt fanders ibland.
Men få vi ett hugg ta vi lekande lätt
vår hundragramgädda på sportsmannasätt,
Den första bägarn, hurra,
kamrater, skall gäddan ha.

Vår skicklighet är både erkänd och sann,
tyvärr blott när ingen ser på.
Vi kunna vår konst och beundra varann,
så långt man anständigt kan gå.
Om gäddan ej tager trots finaste rigg,
så ta vi i stället en femkilospigg.
Den andra bägarn, hurra,
kamrater, skall spiggen ha.

Vi älska vår sport, denna gudarnas skänk,
i regn och i solsken och dis.
Ett livande vin är det havssalta stänk,
som möter i morgonens bris.
Vår fröjd är vårt vida, vårt härliga hav,
stor sak, om ibland det oss ingenting gav.
Den tredje bägarn, hurra,
kamrater, skall havet ha.

- Kristin Lauharo - 

Lähteet:

1) Metsästys ja Kalastus 01.07.1937 No 7

2) Metsästys ja Kalastus 01.11.1919 No 11-12

3) Onkikalastuksen opas, Iku Turso, 1909.

4) Metsästys ja Kalastus 01.04.1926 No 4.

5) Tidskrift för Jägare och Fiskare 01.05.1893 No 1

6) Tidskrift för Jägare och Fiskare 01.01.1909 No 1

7) Tidskrift för Jägare och Fiskare 01.05.1909 No 2-3.

8) Suomen Urheilulehti 01.04.1907 No 3

9) Metsästys ja Kalastus 01.02.1912 No 2

10) Metsästys ja Kalastus 01.05.1913 No 5

11) Metsästys ja Kalastus 01.04.1938 No 4

12) Urheilukalastaja 01.11.1939 No 6

13) Helsingin Sanomat 192513.12.1925 No 338

14) Finlands Jakt- och Fisketidskrift 01.03.1936 No 2

15) Finlands Jakt- och Fisketidskrift 01.07.1937 No 4