Sotahistoriaa
Niilo Grabbe sotaretkellä Inkoossa v. 1521
Niilo Grabbe oli suomalainen soturi kiireestä kantapäähän. Hänen isänsä oli Raaseporin kihlakunnan tuomari Maunu Antinpoika Grabbe, joka myös rakennutti Grabbackan herraskartanon Karjan kunnassa. Vanhan kivestä rakennetun linnaa muistuttaneen talon raunioita on vielä tänäpäivänä nähtävänä. Vuonna 1521 Niilo Grabbe nousi taisteluun juutteja vastaan johtaen pientä sissijoukkoa, jolla liikkui pääasiassa saaristossa, hyökäten siellä tanskalaisten kansaa kiskovien ja ryöstävien veronkanto- y.m. joukkojen kimppuun. "Suomalaisissa Sankareissa" on seuraava tapaus kerrottuna:
Ensi kerran yhytti Grabbe juuttien joukon Inkoon joen suulla, jossa sijaitsevan pienen kauppakylän he olivat paljaaksi ryöstäneet. Heidän saaliinsa olikin ollut hyvä, ja metsään paenneet talonpojat kertoivat Grabbelle, joka siellä iltayöstä miehineen vakoili, että juuttien venheet ovat jo täydessä lastissa joen rannalla, aamulla he aikoivat soutaa laivalleen. -Ne lastivenheet me sieppaamme pois, virkkoi Grabbe innostuen. Ovatko veromiehet itse venheillään? - Vahtimiehiä siellä on, mutta pääjoukko lepäilee muutamassa talossa kirkon luona, syö ja juo. - Käydäänpä katsomaan niitä herkuttelijoita.
Liiankin valoisa oli alkukesän yö, mutta juuttien vahdit olivat väsyneet helteisen päivän jälkeen ja torkkuivat alustensa vieressä. He eivät heränneet siitä enää koskaan, niin äkkiarvaamatta hyökkäsivät Niilon miehet heidän kimppuunsa lepikosta. Mutta sissit eivät tyytyneet juuttien saaliiseen, he hiipivät jokirantaa pitkin edelleen sen tuvan luo, missä näiden pääjoukko nyt iltapitojensa jälkeen nukkui.
Saatuaan talonpojilta tiedon, että talon omat asukkaat olivat lähteneet pakosalle, varasi Niilo mukaansa tukevat pönkkäpuut, ja yön pimeimmällä hetkellä nousi hän parin miehen seurassa törmälle ja salpasi äkkiä tuvan oven ulkoapäin, koko ryöstäjäjoukko oli satimessa. - Nyt tuli nurkan alle, tuokaa kekäleitä sieltä kodasta!
Pian loimusivat kuivat hirret. Kun tuvassa nukkuneet viholliset vihdoin heräsivät savuun ja kuumuuteen ja turhaan ryntäilivät ovelle, kävi se jo sääliksi ja vaivaksi aremmille suomalaisille. Mutta Grabbe karkaisi heitä, vakuuttaen: - Sellaista on sota. Jos emme me paista heitä, niin he teurastavat meidät!
Monta tälläistä retkeä ja sissitekoa Grabbella ja hänen miehillään oli omillatunnoillaan. Vuonna 1523 Kustaa Vaasan joukot vihdoin valtasivat Suomen tehden lopun tanskalaisten isännyydestä ikipäiviksi.
(09.04.1927 Suomen Sotilas no 16-17)
Gustaf Mauritz Armfeltin raportti Elgsjön taistelusta
Barösundin taistelu, Venäjän laivaston hyökkäys 18. syyskuuta 1789 (Johan Tietrich Schoultz, Ruotsin kansallismuseo)
Venäjän laivasto oli syyskuun 18 p:nä 1789 pakoittanut amirali Rajalinin komentaman, Helsingin-Hankoniemen välistä rannikkoa suojelevan ruotsalaisen laivaston peräytymään Barösundista osittain Inkoon lahteen, osittain itäänpäin aavalle selälle, miehittänyt ja varustanut Barösundin itäpuolella sijaitsevan Elgön saaren ja uhkasi nyt Inkoossa olevia varastoaittoja samalla kuin se ruotsalaisilta katkaisi yhteyden mereen, itse esteettömästi saattaen hätyyttää turvattomia rannikkoseutuja.
Eversti G. M. Armfelt oli syyskuun keskivaiheilla osastoineen saapunut Helsinkiin matkalla itärajalle, jossa hänen oli määrä liittyä kuninkaan armeijan vasempaan siipeen. Hänelle saapui nyt syyskuun 19 p:nä tieto venäläisen laivaston hyökkäyksestä ja vielä samana päivänä käsky päämajasta kiireimmän kautta palata Inkooseen estämään venäläisten maihinnousua. Syyskuun 21 p:nä olikin jo Armfelt osastoineen asettunut Inkoon kirkonkylään.
Majuri V. Vegesack ja kapteeni Silfversvärd olivat torjuneet pari venäläisten maahannousemisyritystä Svartbäckin ja Långvikin kohdalla, vaan Armfeltin asema ei kuitenkaan ollut parhaimpia. Osaston miesluku nousi tosin lähes 4000 mieheen, mutta joukot oli sijoitettu pitkin puolustettavaa rannikkoa ja jaettu moneen pienempään komennuskuntaan.
Syyskuun 30 p:vän vastaisena yönä Armfelt valloitti väkirynnäköllä Elgön varustukset. Ottelu oli kuuma ja verinen - Armfelt itsekin haavoittui - mutta tarkoitus voitettiin: varustusväki karkoitettiin ja venäläisten maihinnousu tyhjäksi tehtiin.
Armfeltin raportti Elgön valloituksesta kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:
Alamainen raportti.
Lähetettyäni viimeisen, kuluvan kuukauden 26 p:nä päiväämäni alamaisen kirjelmän, ei ole muuta tapahtunut kuin että venäläinen laivasto alituiseen on häirinnyt minua yrittäessään laskea maihin joukkoja, joiden olisi määrä tuhota ja polttaa varsinkin Långnäsin rantamaita sekä saada jalansijaa Knipholmalla. Tämä kaikki ei ole onnistunut, ja kostoksi olemme sekä minä että kalerit saaneet kestää pommituksen, mikä sekään ei johtanut toivottuun tulokseen. Karkulaisten tiedonannoista selvisi minulle, etta venäläisten joukot olivat harvalukuiset vaan samanluontoiset kuin heidän sotaväkensä yleensä, voidessaan lyhyessä ajassa näyttäytyä useassa eri paikassa.
Pälkähti silloin päähäni tuuma vähentää heidän mieslukuaan ryhtymällä rohkeaan kaappaukseen, ja huomioni sattui silloin Elgö (Elgsjö)-saareen, jossa olimme menettäneet patterin venäläisten vallatessa Barösundin ja jossa he sittemmin olivat luoneet päävarustuksensa ja vallittaneet sen; siellä majaili useimmiten 400 - 500 miestä. Päätin karkoittaa heidät, mukanani pieni osasto komentamastani sotavoimasta, ja sovin kalerien kanssa siitä, että minut yöllä kuljetettaisiin paikalle. Tänään kello 1 sydänyön jälkeen lähdin liikkeelle; miltei käyttökelvottoman tien takia ei etujoukkoni tavannut vihollisten vartioita klo 1/4 5:ttä aikaisemmin. Oppaani, pelon valtaamina, eksyttivät metsässä osan joukkoani, joka pilkkopimeässä ei itse voinut sieltä opastautua. Niinpä minulla, ehtiessäni linnoituksen tykkien juurelle, ei ollut käytettävänäni muuta kuin 200 miestä, koska kapteeni Rappolt, jonka osastoineen oli määrä saattaa vasen siipeni järjestykseen, oli pakoitettu karkoittamaan viholliset niiden rannalle kaatamastaan tiesulusta. Silloisessa asemassani oli peräytyminen vaarallisempaa kuin hyökkäys; niinpä päätin pistimet tanassa vallata varustuksen, jossa vihollisia sinä hetkenä ei mahtanut olla kovinkaan runsaasti neljättäsataa miestä.
Yksityiskohdat jätän kaikki kertomatta ja saanen suurimmaksi ilokseni ilmoittaa Teidän Majestetillenne, että me puolessa tunnissa olimme anastaneet vihollisten aseman, ajaneet melkoisen osan heitä vuoren rinnettä alas mereen, jossa venäläiset osittain hukkuivat, osittain ammuttiin kuoliaiksi, anastimme 56 vankia, aliupsereja ja rivimiehiä, sekä kaksi upseria, jotka tuokion kuluttua kuolivat haavoistansa, laskimme seitsemättäkymmentä kuollutta sekä linnoituksessa että sen edustalla, saimme käsiimme paloviinavaraston, runsaasti sotapukuja, 250 kivääriä ja kahdeksan 24-naulaista tykkiä, jotka ummistettiin, sekä hävitimme venäläisten vallitukset. Näin karkoitettuani venäläiset Elgöstä, jätin sinne kalerien suojaaman vartioston ja vetäydyin muine joukkoineni tänne takaisin, koska tärkein tehtäväni on puolustaa aittoja.
En rohkene. Teidän Majestetiltanne salata tämän kahakan olleen sangen verisen, vaikkakin onni oli Teidän Majestettinne aseille suopea ja menestyksemme kohtalainen. Kolme linjalaivaa ja yksi tykkipursi, jotka kolme tuntia ristitulessa singahuttivat meihin raehaulia ja pommeja, sekä vallitusten järeät tykit - meillä kun vaan oli pistimemme ja lisäksi paljoa pienempi voima - selittänevät syyn viiden haavoitetun upserin, neljän aliupserin, kahdentoista kuolleen ja 46: n lieveämmin tai vaarallisemmin haavoitetun sotilaan menettämiseen. Kapteeni de Freseltä Tersmedenin jääkäreistä on sääri poisammuttu; hänellä on edelleen kaksi vaarallista haavaa käsivarressa. Kapteeni Lundstedtilla samaa joukkoa on kuusi pajunetinpistoa ruumiinsa eri osissa. Luutnantti Bratt'illa, hänkin samaa osastoa, arkaluontoinen haava käsivarressa. Vihreiden rakunojen majuri Bildtiltä on oikea sääri katkaistu. Kapteeni Tilas samaa rykmenttiä on saanut lievän pistinhaavan kasvoihinsa. Näiden upserien kohtalo todistaa kylläkin heidän reipasta esiintymistään, ellen katsoisi päällikön ensimäiseksi velvollisuudeksi valtaistuimen eteen ilmituoda totuutta ja oikeutettuja ansioita, lisätessäni, että he rohkeuden ja kylmäverisyyden ohella ovat osoittaneet erinomaista taitoa. Saman kiitoksen ansainneina ilmoitan edelleen vapaaherra Vegesackin, kapteeni Rappoltin ja kapteeni Schultzin sekä luutnantti Baumanin, kapteeni Steuchin ja adjutanttini Paynen.
Upserit, jotka ottivat tähän otteluun osaa ja joiden nimiä en tässä ole maininnut, olivat kukin tahollaan osallisina sen onnelliseen ratkaisuun, samoin kuin Vihreiden rakunojen aliupseri von Brömsen, joka ensimäisenä ryntäsi sisimmän varustuksen vallille.
Täten täytettyäni mieluisen velvollisuuteni ja laskettuani vilpittömän uskollisuuden ja ansion Kuninkaani eteen - Kuninkaan, jota useista syistä aina oli samalla tavoin palveltava - rohkenen osastoni puolesta alamaisuudessa lisätä utteruutemme parhaimmaksi palkaksi katsovamme Teidän Majestetinne suosion ja oman tyydytyksemme.
Inkoon kirkonkylässä, Syyskuun 30 p:nä 1789.
Gustaf Mauritz Armfelt
(Elgsjön kartta vuodelta 1769 - Kansallisarkisto)
Kuningas Kustaa III vastasi Armfeltille lokakuun 2 p:nä 1789 päivätyssä kirjeessä, lausuen m. m. seuraavaa: "Adjutanttinne on kertonut minulle urotyönne, rakas ystäväni, ja ilmaissut minulle kaikki ne vaarat, joille antauduitte alttiiksi: sen sijaan että kiittäisin, alan nuhtelemalla Teitä. Palveletteko mielestänne minua oikein saattaessanne minut vaaraan kadottaa erään niitä henkilöitä, joiden uskollisuuteen, toimeliaisuuteen ja intoon täydesti voin luottaa: hetkenä, jolloin hän on minulle niin välttämätön. En ilmaise Teille miten suuresti sydämmeni siitä voisi kärsiä. Päällikön tulee antaa käskynsä ja silmälläpitää määräystensä noudattamista, vaan ei ajattelemattomasti antautua surmalle alttiiksi, sillä parhaimmatkin suunnitelmat voivat useasti raueta hänen kuolemansa johdosta. Ellen erehdy, ovat nämä sanat omanne, jotka palautan Teille. Muuten olette suorittaneet kokeenne, ja voitettuanne nyt urhoollisuuden maineen, toivon Teidän ystävänne rauhoittamiseksi omistavanne itsellenne varovaisuudenkin. Näin nuhdeltuani Teitä, täytyy minun nyt lausua Teille kiitokseni. Tekonne on kaunis, rohkea, loistava ja onnellinen, ja suurella mielihyvällä näen, että alaisenne ovat säilyttäneet isäinsä maineen"
(1907 Historiallinen Aikakauskirja no 5)
Kun ryssä maahan tuli
(20.04.1929 Hakkapeliitta no 16)
Suomalaisia sotamiehiä vuonna 1826 (Magnus von Wright).
Pitäjän asevelvolliset
Vuoden 1878 asevelvollisuuslaki loi Suomelle oman armeijan, joka toimi erillään Venäjän armeijasta. Asevelvollisuus koski kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, mutta aktiiviseen palvelukseen määrättiin vain osa, jotka valittiin arpomalla kutsuttujen joukosta. Aktiivinen palvelus kesti kolme vuotta. Kuvassa on Suomen 1. Uudenmaan Tarkk'ampujapataljoonan sotilas.
Kun "laillisuutta" palautettiin v. 1918 Suomen maahan.
SE VAATI NAISTENKIN VERTA.
Eräs järkyttävä joukkoteloitus Inkoossa 26. 5. 1918.
"SANKARIJOUKKO" AMPUI 29 VIATONTA IHMISTÄ.
Viime kuukausien aikana on maamme porvaristo viettänyt "vapaussodan" 10- vuotisjuhlia kautta maamme ja heidän lehtensä ovat olleet tulvillaan "sankarikertomuksia" ja samoin on edelleenkin koetettu herjata punaisten puolella taistelleita vain rosvoiksi ja murhamiehiksi, joilla ei ollut mitään muuta aikomustakaan, kuin yksinomaan toisten omaisuuden ja hengen tuhoaminen, sekä laillisen yhteiskunnan kumoaminen. Vaikka myönnämmekin, että yhteiskuntaahan sitä koetettiin muuttaa toisenlaiseksi, niin työväestö ei kuitenkaan tule koskaan myöntämään sitä, että punaisten puolella olisi toimittu rikollisessa mielessä. Myöskään ei työväestö voi koskaan tunnustaa valkoisten toimineen yksinomaan lailliseksi katsomansa porvarillisen järjestelmän säilyttämiseksi. Päinvastoin voidaan kertoa lukemattomia tapauksia, joissa voidaan asettaa porvarillinenkin laillisuus vähintään kyseenalaiseksi. Kerrommekin seuraavassa lyhyesti erään kuvaavan tapauksen, joka osoittaa sen murhaamisraivon, minkä valtaan maamme "laillisuuden puoltajat" 10 vuotta sitten joutuivat.
Pusulan kunnassa, kuten monissa muissakin rauhallisissa maaseutukunnissa. vangittin huomattava määrä työläisiä ja ammuttiinkin heitä kevään kuluessa useita. Mutta kaikkia vangitsemiaan eivät Pusulan suojeluskuntalaiset kuitenkaan heti ampuneet, vaan heitä säilytettiin vangittuina toukokuun lopulle, ollen säilytyspaikkana pääasiassa pitäjän pappila.
Toukokuun 25 p:nä saapui Pusulaan joukko ruotsia puhuvia suojeluskuntalaisia, jotka kuulemma olivat erään Inkoossa toimivan maanviljelyskansanopiston oppilaita, ja vaativat heille luovutettavaksi kaikki kunnan alueelta kootut vangit. Vankeja luovutettuakin heidän käsiinsä kaikkiaan 26 miestä ja 3 naista, joita "sankarijoukko" lähti kuljettamaan Inkooseen. Ensin vietiin vangit Hiidenveden rantaan, jossa heidät Retlahdessa Keipin rannassa lastattiin halkoproomun kannelle ja sillä kuljetettiin Hiidenveden yli lähemmäs rautatietä. Varmaa tietoa ei ole, vietiinkö vangit sitten rautateitse vai maanteitse Inkooseen, mutta joka tapauksessa heidät Inkooseen kuljetettiin ja seuraavana päivänä, siis toukokuun 26 p:nä 1918, ammuttiin lähellä Inkoon maanviljelyskansanopistoa. Ampuminen tapahtui siis aivan heti ,kun vangit oli Inkooseen kuljetettu, joten ei minkäänlainen tutkiminen voinut tulla kysymykseenkään.
Ammuttujen joukossa olleista naisista oli yksi kihloissa, ollen sulhanen mukana samassa joukossa. Vaikka silloin oli varsin kylmä ilma, niin naistenkin oli lähdettävä matkalle paljain jaloin, mikä luonnollisesti tuotti suuria kärsimyksiä karkeahiekkaisilla teillä pitkiä matkoja marssittaessa.
Kun kaikki valkoiset murhamiehet on vapautettu edesvastuusta, niin tuskin milloinkaan päästään selville, kenenkä vastuulla sekin murhajoukko liikkui. Huhuna kyllä kerrotaan, että Pusulan suojeluskunta oli heidät tilannut, mutta eräät Pusulan suojeluskuntalaiset ovat kuitenkin jälkeenpäin väittäneet, että inkoolaiset tulivat pyytämättä. Olipa asia miten tahansa, niin joka tapauksessa kyseessä oleva teko kuuluu "vapaussodan" kaameimpien joukkoon, sillä on muistettava, että murhatyö tapahtui useita viikkoja kansalaissodan päättymisen jälkeen, jolloin jo piti olla kielto siitä, ettei tutkimatta olisi saanut vankeja ampua. Vielä on muistettava, ettei Pusulassa, ainakaan Pusulan punakaarti, tehnyt rikoksia, eikä myöskään vangittuja työläisiä olisi voitu syyttää mistään muusta kuin yksinomaan sosialistisista mielipiteistä. Luulemme nyt jo monen rehellisen porvarinkin toivovan, ettei sellaisia tihutöitä silloin olisi tapahtunut, mutta tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, eikä niiden muistojen herättämää tunnelmaa voida hävittää työläisten mielistä vielä vuosikausienkaan kuluttua. Ei näin ollen ole laisinkaan ihme, vaikkapa meidän puolellamme tunnetaankin katkeruutta nähdessämme porvariston julkeasti viettävän niiden aikojen muistoja - vapauden muistoina.
(25.05.1928 Suomen Sosialidemokraatti no 141)
Valkoisten teloitusryhmä tarkastelee Västankvarnin pellolla ampumiaan punavankeja.